Wüllersdorf istuutui. Innstetten asteli jälleen edestakaisin ja olisi kiduttavan levottomuuden vuoksi mielellään edelleenkin kävellyt, mutta käsitti, ettei se käynyt päinsä. Niinpä hänkin otti sikarin, istuutui vastapäätä Wüllersdorfia ja yritti olla levollinen.
»Olen pyytänyt teitä tulemaan kahden asian vuoksi», aloitti hän. »Ensinnäkin pyydän teitä saattamaan perille erään haasteen ja toiseksi olemaan sekundanttinani; ensimmäinen asia ei ole mieluinen, toinen sitäkin vähemmin. Mitä sanotte?»
»Tiedättehän, Innstetten, että olen käytettävissänne. Mutta ennenkuin asiaa tunnen, suokaa minulle anteeksi naivi ennakkokysymys: täytyykö niin tapahtua? Olemmehan oikeastaan jo kaukana niistä vuosista, joina teidän sopi tarttua pistoliin ja minun olla mukana todistajana. Älkää kumminkaan ymmärtäkö minua väärin; tämä kaikki ei suinkaan merkitse kieltoa. Kuinka voisinkaan teiltä mitään kieltää? Mutta sanokaahan, mikä on asia.»
»Kysymyksessä on eräs vaimoni liehittelijä, joka samalla oli minun ystäväni tai ainakin melkein.»
Wüllersdorf katsahti Innstetteniin. »Eihän se ole mahdollista,
Innstetten.»
»On enemmänkin kuin mahdollista, se on varmaa.
Lukekaa itse.»
Wüllersdorf silmäili kirjeitä hätäisesti. »Ovatko nämä teidän rouvallenne osoitetut?»
»Ovat. Minä löysin ne tänään hänen ompelupöytänsä laatikosta.»
»Ja kuka on ne kirjoittanut?»
»Majuri Crampas.»