»En tiedä.»
»Teidän täytyy se tietää.»
Innstetten oli hypähtänyt seisaalleen, astui ikkunan luo ja rummutti ruutua hermostuneen kiihtymyksen vallassa. Sitten hän jälleen kääntyi nopeasti, astui Wüllersdorfin luo ja sanoi: »Ei, niin ei ole laita».
»Kuinka siis?»
»On laita niin, että olen sanomattoman onneton; olen loukattu, häpeällisesti petetty, mutta siitä huolimatta minussa ei ole minkäänlaista vihan tunnetta eikä kostonhimoa. Ja kun kysyn itseltäni, minkätähden on niin laita, en aluksi keksi mitään muuta selitystä kuin kuluneet vuodet. Puhutaan sovittamattomasta rikoksesta; Jumalan edessä se on varmaan väärin, mutta myöskin ihmisten edessä. En olisi milloinkaan voinut uskoa, että aika, pelkkänä aikana, voi siten vaikuttaa. Lisäksi toinen seikka: minä rakastan vaimoani, niin, vaikka onkin omituista siten sanoa, minä rakastan häntä yhä vielä, ja vaikka pidänkin kaikkea tapahtunutta sanomattoman kauheana, olen kuitenkin siinä määrin hänen rakastettavuutensa, hänelle ominaisen hilpeän sulon lumoissa, että oman itseni uhallakin tunnen taipuvani sydämen syvimmässä antamaan hänelle anteeksi.»
Wüllersdorf nyökkäsi. »Voin täysin ymmärtää, Innstetten; minun kävisi kenties aivan samoin. Mutta jos kerran suhtaudutte asiaan siten ja sanotte minulle 'Minä rakastan tätä naista niin sydämestäni, että voin antaa hänelle kaikki anteeksi' ja jos vielä otamme huomioon sen toisen seikan, että kaikki on tapahtunut jo kauan, kauan sitten, ikäänkuin jokin toisessa tähdessä sattunut seikka, niin, jos kerran on niin laita, Innstetten, kysyn, minkätähden koko tämä juttu!»
»Siitä syystä, että sittenkin täytyy niin käydä. Olen harkinnut asian puolelta ja toiselta. Ihminen ei ole pelkkä yksilö, hän kuuluu yhteisöön, ja meidän on alinomaa pidettävä silmällä suurta kokonaisuutta, koska olemme ehdottomasti siitä riippuvaiset. Jos kävisi päinsä elää yksinäisyydessä, voisin jättää asian sikseen, kantaisin osakseni määrättyä kuormaa. Oikea onni olisi mennyttä, mutta täytyyhän ylen monien elää ilman tuota 'oikeata onnea', ja minunkin täytyisi — ja minä voisin. Ihmisen ei tarvitse olla onnellinen, kaikkein vähimmin sopii onnea itselleen vaatia, ja sitä, joka on onnen meiltä riistänyt, ei tarvitse välttämättä surmata. Jos tahtoo maailmasta erinneenä elellä yhä edelleen, voi päästää hänet menemään. Mutta ihmisten yhteiselämässä on muodostunut jotakin, joka kerta kaikkiaan on olemassa ja jonka säädösten mukaisesti olemme tottuneet arvostelemaan kaikkea, toisia ja itseämme. Ja sen rikkominen ei käy päinsä, koska yhteiskunta meitä halveksisi ja koska lopulta emme kykenisi itsekään sitä sietämään, vaan ampuisimme kuulan otsaamme. Suokaa anteeksi, että pidän teille tällaista luentoa, joka lopultakin ilmaisee vain sitä, minkä jokainen on sanonut itselleen sata kertaa. Mutta kukapa voisikaan sanoa mitään uutta! Siis vielä kerran: vihasta tai muusta sellaisesta ei ole jälkeäkään, ja minä en suinkaan tahdo tahria käsiäni vereen onnen vuoksi, joka on minulta riistetty; mutta tuo jokin, jos niin tahdotte, tuo meitä tyrannisoiva yhteisö-jokin, ei välitä viehätyksestä, ei rakkaudesta eikä asiain vanhentumisesta. Minulla ei ole valinnan varaa. Minun täytyy.»
»En kumminkaan tiedä, Innstetten…»
Innstetten hymyili. »Päättäkää itse, Wüllersdorf. Nyt on kello kymmenen. Kuusi tuntia sitten, sen tahdon teille ennakolta tunnustaa, peli oli vielä kädessäni, olisin voinut tehdä vielä niin tai näin, silloin oli vielä mahdollisuutta asiasta selviytyä. Nyt ei sellaista mahdollisuutta ole enää olemassa, minä olen joutunut umpikujaan. Voin suostua myöntämään, että olen itse syypää; minun olisi pitänyt paremmin vallita ja varoa itseäni, olisi pitänyt kätkeä koko asia omaan mieleeni ja taistella kaikki taistelut omassa sydämessäni. Mutta se tuli kaikki liian äkkiä, liian voimallisena, ja niin ollen en voine syyttää itseäni siitä, etten ole paremmin pitänyt kurissa hermojani. Minä lähdin luoksenne ja kirjoitin teille, ja niin olin luovuttanut pelin käsistäni. Siitä hetkestä oli onnettomuuteni ja, mikä tärkeämpää, kunniani tahra puolittain toisen tiedossa, ja ensimmäisten tässä vaihtamiemme sanojen jälkeen olin ne kokonaan ilmaissut. Ja koska on olemassa henkilö, joka asian tietää, en voi enää peräytyä.»
»Enpä sentään tiedä», virkkoi Wüllersdorf. »En tahdo mielelläni turvautua vanhoihin kuluneisiin lauseparsiin, mutta paremmin en kuitenkaan osaa sitä ilmaista: se on minun tiedossani kuin haudassa.»