»Niin, Wüllersdorf, niinhän aina sanotaan. Mutta vaiteliaisuutta ei ole olemassa. Ja jos te osoittautuisittekin toisin kuin muut henkilöityneeksi vaiteliaisuudeksi, niin itse kuitenkin sen tiedätte, ja minua ei pelasta teidän edessänne se, että olette ilmaissut olevanne yhtä mieltä kanssani, vieläpä luvannut minua kaikessa seuratakin. Minä olen auttamattomasti tästä hetkestä lähtien osaaottavien tunteittenne esineenä (mikä jo sinänsä ei suinkaan ole kovin miellyttävää), ja jokainen sana, jonka kuulette minun vaihtavan vaimoni kanssa, on teidän tarkastuksenne alainen, tahdoittepa tai ette, ja kun vaimoni puhuu uskollisuudesta tai naisten tavoin tuomitsee toisia, en tiedä, minne katseeni kääntäisin. Ja jos vielä sattuu niin, että puhun sovittelevasti jossakin aivan jokapäiväisessä kunnianloukkausjutussa, 'koska dolus puuttuu', tai jotakin muuta samanlaista, niin kasvoihinne nousee hymy tai ainakin hymyn väre ja mielessänne kuuluvat sanat: 'Kelpo Innstetten pyrkii kerrassaan intohimoin kemiallisesti tutkimaan kaikkien loukkausten loukkauspitoisuutta, ja oikeata typpimäärää hän ei löydä milloinkaan. Mikään asia ei ole häntä vielä tukehduttanut'… Olenko oikeassa, Wüllersdorf, vai enkö?»
Wüllersdorf oli noussut. »Minusta tuntuu kamalalta ajatella, että olette oikeassa, mutta te olette oikeassa. En kiusaa teitä enää sanomalla 'niin täytyy'. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen kuin on, ja asiat eivät suju niinkuin me tahdomme, vaan niinkuin toiset tahtovat. Ne korkealentoiset lauseparret, jotka puhuvat 'jumalantuomiosta', ovat epäilemättä pelkkää mielettömyyttä; mistään sellaisesta ei voi olla puhettakaan, kunnianpalvontamme on päinvastoin nimenomaista epäjumalanpalvelusta, mutta meidän on siihen alistuttava niin kauan kuin epäjumala on yleisen palvonnan esineenä.»
Innstetten nyökkäsi.
He viipyivät vielä neljännestunnin toistensa seurassa, ja päätettiin, että Wüllersdorfin piti matkustaa jo samana iltana. Yöjuna lähti kahdentoista aikaan.
Sitten he erosivat lausuen lyhyesti: »Näkemiin Kessinissä».
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Innstetten matkusti sopimuksen mukaan seuraavana iltana käyttäen samaa junaa, jolla oli edellisenä päivänä matkustanut Wüllersdorf, ja saapui kohta viiden jälkeen aamulla sille asemalle, josta tie haarautui vasempaan kohti Kessiniä. Kuten ainakin kylpykauden aikana, lähti nytkin heti junan saavuttua monestimainittu höyryalus, jonka ensimmäisen soiton Innstetten kuuli jo astuessaan ratavallilta alas johtavien portaiden viimeisiä askelmia. Laituriin ei ollut kuitenkaan minuutin matkaa; Innstetten asteli sinne ja tervehti kapteenia, joka oli hieman hämillään ja oli niinmuodoin eilispäivän kuluessa asiasta jotakin kuullut. Innstetten istuutui ruorin läheisyyteen. Kohta senjälkeen alus irroittui laiturista; sää oli ihana, aamuaurinko paistoi kauniisti, ja laivassa oli vain vähän matkustajia. Innstetten muisteli sitä päivää, jona oli Effin kanssa häämatkalta palatessaan ajanut Kessine-joen rantaa avoimissa vaunuissa, — silloin oli ollut harmaa marraskuun päivä, mutta hän itse oli ollut sydämestään iloinen; nyt oli asia muuttunut aivan toiseksi: ulkopuolella oli valoisaa, mutta hänen mielensä oli marraskuinen. Monet, monet kerrat oli hän myöhemminkin kulkenut samaa tietä, ja vainioiden yli levinnyt rauha, laitumella käyvä karja, joka hänen ohi ajaessaan kohotti päätään kuunnellakseen, työssään olevat ihmiset, hedelmälliset pellot, kaikki tuo oli tuntunut hyväätekevältä; nyt hän sitävastoin oli iloinen, kun kasaantui hieman pilviä, jotka alkoivat hiljalleen himmentää hymyilevää sinistä taivasta. Niin he liikkuivat virtaa alaspäin, ja pian »Breitlingin» komean pinnan ohi kuljettua tuli näkyviin Kessinin kirkontorni ja kohta senjälkeen laituri, pitkä rakennusrivi ja alukset ja venheet sen edessä. Nyt oltiin perillä. Innstetten sanoi hyvästi kapteenille ja kulki kohti porrasta, joka oli laskettu alas, jotta maihin astuminen olisi mukavampaa. Wüllersdorf oli jo odottamassa. He tervehtivät toisiaan aluksi enempää puhumatta ja lähtivät sitten rantalaiturin yli Hoppensackin ravintolaan, missä istuutuivat telttakatoksen alle.
»Minä majoituin eilen tänne», virkkoi Wüllersdorf, joka ei tahtonut heti käydä itse asiaan. »Kun ottaa huomioon, että Kessin on vaivainen pesä, niin kerrassaan hämmästyy löytäessään näin hyvän hotellin. Uskon varmaan, että ystäväni ylitarjoilija puhuu kolmea kieltä; hänen jakauksensa ja avorintaisten liiviensä nojalla voisimme rohkeasti otaksua hänen vallitsevan neljääkin… Jean, tuokaahan meille kahvi ja konjakkia.»
Innstetten ymmärsi varsin hyvin, minkätähden Wüllersdorf puhui tässä äänilajissa, ja oli puolestaan siihen suostuvainen, mutta ei kyennyt hillitsemään levottomuuttaan, vaan veti tahtomattaankin esiin kellonsa.
»Meillä on aikaa», sanoi Wüllersdorf. »Vielä puolitoista tuntia tai ainakin melkein. Olen tilannut vaunut neljänneksen jälkeen kahdeksan, matka ei kestä kuin kymmenen minuuttia.»