»Missä se tapahtuu?»
»Crampas ehdotti aluksi hautausmaan takana sijaitsevaa metsän kulmausta. Mutta sitten hän äkkiä virkkoi: 'Ei, ei siellä'. Sitten sovimme siitä, että se tapahtuu eräässä kohden rantasärkkien välissä. Aivan lähellä rantaa; ulommassa särkässä on aukko, josta näkee merelle.»
Innstetten hymyili. »Crampas näyttää hakeneen kaunista näköalaa.
Hänessä oli aina sellaisia taipumuksia. Kuinka hän käyttäytyi.»
»Suurenmoisesti.»
»Uhmaten? Kevytmielisesti?»
»Ei kummallakaan tavalla. Tunnustan teille avoimesti, Innstetten, että se kerrassaan järkytti minua. Kun mainitsin teidän nimenne, hän kävi kalmankalpeaksi ja pyrki säilyttämään malttiansa, ja minä näin hänen suupielensä värähtelevän. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen, sitten hän hillitsi itsensä, ja siitä saakka voin huomata hänessä ainoastaan alakuloista alistumista. Uskon aivan varmaan hänen aavistavan, ettei suoriudu asiasta eloon jääden ja ettei hän sitä tahdokaan. Mikäli osaan häntä oikein arvostella, hän elää mielellään, mutta suhtautuu samalla elämäänsä välinpitämättömästi. Hän ottaa kaikki ja tietää kuitenkin, ettei se suuriakaan merkitse.»
»Kuka tulee olemaan hänen sekundanttinaan? Tai sanonko mieluummin: kenet hän tuo mukanaan?»
Kun hän oli malttanut mielensä, oli tuo hänen tärkeimpänä huolenaan. Hän mainitsi pari kolme lähiseudun aatelismiestä, mutta luopui sitten ajatuksesta, koska he hänen mielestään olivat liian vanhoja ja jumalisia, ja sanoi sähköttävänsä Treptowiin ystävälleen Buddenbrookille. Hän onkin saapunut, oivallinen mies, terävä, mutta toisaalta aivan kuin lapsi, Hän ei kyennyt rauhoittumaan, vaan käveli ylen kiihtyneenä edestakaisin. Mutta kun olin hänelle kaikki kertonut, sanoi hän aivan samoin kuin mekin: 'Olette oikeassa, niin täytyy tapahtua!'
Kahvi tuotiin. Otettiin sikarit, ja Wüllersdorf aikoi jälleen suunnata keskustelun yhdentekevämpiin asioihin.
»Ihmettelen, ettei kukaan kessiniläisistä saavu teitä tervehtimään. Minä tiedän, että olette ollut täällä suuressa suosiossa. Varsinkin ystävänne Gieshübler…»