Innstetten hymyili. »Te ette tunne oikein tämän rannikon asujaimia; he ovat puolittain poroporvareita, puolittain viekkaita veitikoita, joista en erikoisesti pidä; mutta eräs hyve on heissä kaikissa: he osaavat käyttäytyä. Varsinkin vanha Gieshüblerini. Kaikki luonnollisesti tietävät, mistä on kysymys; mutta juuri siitä syystä he varovat esiintymästä uteliaina.»
Samassa tulivat vasemmalta näkyviin kiesit, jotka liikkuivat hitaasti, koska ei vielä ollut määrätty aika.
»Ovatko nuo meidän?» kysyi Innstetten.
»Luultavasti.»
Kohta senjälkeen vaunut pysähtyivät hotellin eteen, ja Innstetten ja
Wüllersdorf nousivat.
Wüllersdorf meni ajomiehen luo ja sanoi: »Aallonmurtajalle.»
Aallonmurtaja oli vastakkaisella puolella, oikealla eikä vasemmalla, mutta väärä käsky annettiin mahdollisten välikohtausten välttämiseksi. Kuljettiinpa muuten oikealle tai vasemmalle, joka tapauksessa täytyi ajaa Plantaašin läpi ja niinmuodoin myöskin Innstettenin entisen asumuksen ohi. Rakennus lepäsi siinä entistäänkin hiljaisempana; alakerran suojat näyttivät verrattain hoidottomilta; miten lieneekään ollut yläkerran laita! Se Effiä ahdistanut kaameuden tunne, jota Innstetten oli usein vastustanut, jopa pilaillenkin, valtasi nyt hänet itsensä, ja hän oli iloinen päästyään asumuksen ohi.
»Tuo on ollut minun asumukseni», sanoi hän Wüllersdorfille.
»Se näyttää omituiselta, hieman autiolta ja hylätyltä.»
»Lieneekin sellainen. Kaupunkilaiset sanoivat siinä kummittelevan, ja nähdessäni sen tuossa edessäni en voi väittää heidän olleen väärässä.»