Innstetten astui Crampasin luo.
»Tahdotteko…» oli hänen viimeinen sanansa.
Hänen kasvoissaan näkyi vielä tuskainen, melkeinpä ystävällinen hohde, ja sitten oli kaikki ohi.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Innstetten saapui jo saman päivän iltana takaisin Berliniin. Hän oli ajanut tienristeykseen jätetyissä vaunuissa suoraan asemalle poikkeamatta enää Kessinissä ja oli jättänyt molempien sekundanttien asiaksi ilmoittaa asiasta viranomaisille. Matkalla (hän oli yksin vaununosastossa) hän harkitsi vielä kerran tapahtumia; ajatukset olivat samat kuin pari päivää sitten, mutta liikkuivat nyt päinvastaisessa suunnassa: lähtivät siitä vakaumuksesta, että hän oli menetellyt oikeutensa ja velvollisuutensa mukaisesti, ja päätyivät sitä koskeviin epäilyksiin. Jos syyllisyys yleensä jotakin on, niin se ei ole sidottu paikkaan ja hetkeen eikä voine raueta olemattomiin päivästä toiseen siirryttäessä. Rikos vaatii rangaistusta; siinä on järkeä.
Asian vanheneminen sitävastoin on puolinaisuutta, heikkoutta, joka tapauksessa jotakin proosallista. Tuo ajatus rohkaisi häntä, ja hän toisti itsekseen, että oli tapahtunut niinkuin oli täytynyt tapahtua. Mutta samana hetkenä, jona tuo näytti hänestä varmalta, hän sen jälleen kumosi. »Asiain vanhenemista täytyy olla olemassa, se on ainoa järkevä mahdollisuus; yhdentekevää, onko se sitäpaitsi proosallistakin; järkevä on enimmälti proosallista. Minä olen nyt viidenneljättä vuoden ikäinen. Jos olisin löytänyt kirjeet viisikolmatta vuotta myöhemmin, olisin ollut seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Silloin olisi Wüllersdorf sanonut: 'Älkää olko narri, Innstetten!' Ja ellei sitä olisi sanonut Wüllersdorf, niin Buddenbrook olisi sen sanonut, ja ellei hänkään, niin minä itse. Tuo on minulle selvää. Jos asiaa liiaksi kärjistää, niin liioittelee ja johtuu naurettavuuteen. Aivan varmaan. Mutta mistä se alkaa? Missä on raja? Kymmenen vuotta vaatii vielä kaksintaistelua, ja silloin puhutaan kunniasta, mutta yhdentoista tai kenties vain kymmenen ja puolen vuoden kuluttua sitä nimitetään mielettömyydeksi. Raja, raja! Missä se on? Oliko se olemassa? Oliko sen yli jo kuljettu? Kun muistelen hänen viimeistä katsettaan, niin luulenpa sen alistuneena ja kurjuudessaan yhä hymyillen minulle sanoneen: 'Periaatteilla ratsastamista. Innstetten… Olisitte voinut säästää asian minulta ja itseltännekin'. Ja hän oli kenties oikeassa. Jotakin sellaista soi sielussani. Niin, jos olisin ollut täynnä kuolettavaa vihaa, jos minussa olisi piillyt syvä kostontunne… Kosto ei ole mikään kaunis asia, mutta inhimillinen, ja sillä on inhimillinen oikeutuksensa. Mutta näin ollen se kaikki tapahtui erään mielikuvan, erään käsitteen vuoksi, oli tehty juttu, puoli komediaa. Ja tätä komediaa minun täytyy nyt näytellä edelleen, täytyy lähettää Effi pois, tuhota hänet ja itseni hänen kerallaan… Minun olisi pitänyt polttaa kirjeet, ja maailman ei olisi milloinkaan pitänyt saada asiasta tietää. Ja kun hän sitten olisi tullut, mitään aavistamatta, olisi minun pitänyt sanoa 'Tuossa on sinun sijasi' ja olisi pitänyt sisäisesti hänestä erota. Ei maailman nähden. On olemassa paljon elämää, joka ei sitä nimeä ansaitse ja paljon avioliittoja, jotka eivät avioliittoja ole… Onni olisi mennyttä, mutta minä en näkisi alinomaa edessäni silmiä kysyvine katseineen ja sanattomine syytöksineen.»
* * * * *
Vähän ennen kymmentä Innstetten saapui asuntonsa oven eteen. Hän nousi portaita ja soitti kelloa; Johanna tuli avaamaan.
»Kuinka voi Anni?»
»Hyvin, armollinen herra. Hän ei vielä nuku… Jos armollinen herra…»