»Et ainakaan ennen minua. Minä tosin ottaisin sinut mieluimmin mukaani, kun kuolema tulee. En tahdo jättää sinua kenellekään toiselle. Mitä siitä arvelet?»
»Sitä asiaa minun täytyy vielä ajatella. Tai oikeammin: jättäkäämme se juttu. Minä en puhu mielelläni kuolemasta, minä kannatan elämää. Sanohan nyt, kuinka täällä elelemme? Olet kertonut minulle matkalla kaikenlaista merkillistä maaseudusta ja kaupungista, mutta et sanaakaan siitä, kuinka me itse tulemme täällä elämään. Huomaan tosin, että täällä on kaikki toisenlaista kuin Hohen-Cremmenissä ja Schwantikowissa, mutta täytyyhän meidän voida löytää hieman seuraa tässä 'kelpo Kessinissäkin', kuten sinä paikkakuntaa aina nimität. Onko tässä kaupungissa jalosukuisia?»
»Ei, rakas Effi; siinä suhteessa joudut kokemaan suurta pettymystä. Lähiseudulla asuu eräitä aatelisia, joihin tulet tutustumaan, mutta täällä kaupungissa ei ole mitään.»
»Ei mitään? Sitä tuskin voin uskoa. Onhan teitä suunnilleen kolmetuhatta henkeä, ja täytyyhän täällä vähäpätöisten henkilöiden, sellaisten kuin parturi Beza (sehän hänen nimensä oli), ohella olla jonkinlainen valiojoukko, arvohenkilöitä tai jotakin sentapaista.»
Innstetten nauroi. »Niin, onhan täällä arvohenkilöitä. Mutta tarkoin katsoen se ei suuriakaan merkitse. Meillä on tietenkin saarnaaja ja tuomari ja rehtori ja luotsipäällikkö, ja sellaiset virkahenkilöt täyttänevät kokonaisen tusinan, mutta useimmat heistä ovat hyviä ihmisiä ja huonoja soittoniekkoja. Ja kaikki muut ovatkin sitten vain konsuleita.»
»Vain konsuleita! Kuinka voitkaan niin sanoa, Geert? Onhan se jotakin suurta, tekisipä mieleni sanoa melkein pelottavaakin. Konsulit, nehän ovat niitä, jotka kuljettivat raippakimppuja, niistä kirves kurkistamassa.»
»Ei ihan, Effi. Heitä nimitettiin liktoreiksi.»
»Aivan oikein, ne olivat liktoreita. Mutta onhan konsulina-olo sentään jotakin erittäin ylhäistä ja korkeasti laillista. Olihan Brutuskin konsuli.»
»Oli, Brutus oli konsuli. Mutta meikäläiset eivät kovinkaan häntä muistuta. He tyytyvät kaupitsemaan sokeria ja kahvia tai murtamaan auki appelsiinilaatikon, josta sitten myyvät sinulle hedelmiä kymmenestä pennistä kappaleen.»
»Eihän se ole mahdollista!»