»On varmaakin. He ovat pieniä viekkaita kauppiaita, tarjoavat neuvojansa vieraille aluksille, jotka tänne saapuessaan eivät oikein tiedä, miten menetellä jossakin liikeasiassa, ja kun ovat neuvonsa antaneet ja siten suorittaneet palveluksen jollekin hollantilaiselle tai portugalilaiselle alukselle, tulevat lopulta sellaisten vieraiden valtakuntien valtuutetuiksi edustajiksi, joten meillä on täällä Kessinissä ihan yhtä paljon konsuleita kuin Berlinissä on lähettiläitä, ja kun sattuu jokin juhlapäivä — ja niitä sattuu täällä tuhkatiheään — vedetään kaikki liput tankoon. Jos sattuu olemaan kirkas auringonpaiste, näet sellaisena päivänä koko Euroopan liputtavan meidän katoillamme, ja lisäksi tähtilipun ja kiinalaisen lohikäärmeen.»
»Sinä olet ivallisella tuulella, Geert, ja lienetpä oikeassakin. Mutta minun vähäisen täytyy puolestani tunnustaa, että pidän kaikkea täällä ihastuttavana ja että havellandilaiset kaupunkimme joutuvat tämän rinnalla ihan häpeään. Kun siellä vietetään keisarin syntymäpäivää, näkyy liehumassa ainoastaan mustaa ja valkoista ja korkeintaan hieman punaista lisäksi, mutta eihän se ole mitään niiden lukemattomien lippujen rinnalla, joista kerroit. Kuten sinulle jo sanoin, on mielestäni täällä kaikki jollakin tavoin vierasmaalaista, ja enpä ole kuullut enkä nähnyt vielä mitään, mikä ei olisi minua tavallaan hämmästyttänyt heti eilen illalla tuo merkillinen laiva eteisessä ja sen takana haikala ja krokodiili ja sitten tämä sinun huoneesi. Kaikki on niin itämaista, aivan kuin intialaisen ruhtinaan luona, sanon sen vieläkin…»
»Olkoonpa menneeksi. Minä onnittelen, ruhtinatar…»
»Ja yläkerrassa sali, jonka pitkät uutimet viistävät permantoa.»
»Mitä tiedätkään siitä salista, Effi?»
»En mitään muuta kuin sen, mitä sanoin. Kun yöllä heräsin, minusta tuntui tunnin ajan kuin olisin kuullut silkkikenkien lattiaa hipovan, kuin olisi tanssittu ja melkeinpä kuin olisi soittoakin kuulunut. Mutta kaikki ihan hiljaa. Kerroin sitten kaikki Johannalle tänä aamuna, vain selittääkseni, minkätähden olin niin kauan nukkunut. Ja hän sanoi sen johtuvan pitkistä uutimista salissa. Ajattelenpa, että päätämme asian lyhyeen leikkaamalla kappaleen uutimista, tai ainakin suljemme ikkunat; alkaahan muutenkin kohta olla myrskyinen sää. Marraskuun keskivaiheilla on jo aika.»
Innstetten katseli hetkisen hämillään eteensä ja näytti olevan kahden vaiheilla, vastaisiko tuohon kaikkeen. Lopulta hän päätti olla mitään sanomatta. »Olet aivan oikeassa, Effi; me lyhennämme yläkerran pitkiä uutimia. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä, varsinkaan kun ei ole varmaa, että siitä tulee apu. Asiaan voi olla syynä jokin muu, savupiippu tai puuta kovertava mato tai hilleri. Täällä näet on hillereitä. Ennenkuin ryhdymme toimittamaan muutoksia taloudessamme, sinun täytyy siihen perehtyä, tietenkin minun opastamanani; me suoriudumme siitä neljännestunnissa. Ja sitten sinä pukeudut, järjestäydyt, vain hieman, sillä oikeastaan olet näin kaikkein viehättävin. Kello käy jo yhtätoista, ja erehdynpä kovin, ellei ystävämme Gieshübler ilmaannu tänne yhdentoista aikaan tai myöhäisintään kellon kahtatoista lyödessä lausuakseen sinut kunnioittavimmin tervetulleeksi. Sellainen puhetapa näet on hänen suosimansa. Muuten, kuten jo sanoin, miesten mies, josta tulee ystäväsi, jos tunnen oikein hänet ja sinut.»
KAHDEKSAS LUKU.
Kello kävi jo kauan kahtatoista, mutta Gieshübleriä ei ollut vielä ilmaantunut. »Minä en voi odottaa kauemmin», sanoi Geert, jonka täytyi lähteä virastoonsa. »Jos Gieshübler vielä saapuu, ole mahdollisimman kohtelias, niin kaikki käy erinomaisesti. Hämilleen joutuessaan hän ei tiedä, mitä sanoa, tai puhuu mitä eriskummallisimpia asioita; mutta jos osaat herättää hänessä luottamusta ja hilpeyttä, niin hän puhuu kuin kirja. Sinä varmaan asiasta selviydyt. Älä odota minua ennen kello kolmea; minulla on kaikenlaista suoritettavaa. Mitä yläkerran saliin tulee, harkitsemme asiaa vielä; mutta luulenpa olevan parasta jättää se ennalleen.»
Innstetten lähti ja jätti nuoren vaimonsa yksin. Effi istui hieman taaksepäin nojautuneena somassa nurkassa ikkunan luona ja nojasi siinä katsellessaan vasenta käsivarttansa pieneen lautaan, joka oli vedetty ulos kirjoituspöydän sivusta. Katu oli rannalle johtava valtaväylä, ja kesällä vallitsi siinä vilkaskin liike, mutta nyt, keskivaiheilla marraskuuta, oli kaikki tyhjää ja hiljaista. Vain muutamia köyhiä lapsia, joiden vanhemmat asuivat »Plantaašin» äärimmällä laidalla sijaitsevissa olkikattoisissa hökkeleissä, astua kapsutti puukengissään Innstettenin talon ohi. Effiä ei yksinäisyys kumminkaan rasittanut, sillä hänen mielikuvituksensa askarteli yhä niissä ihmeellisissä asioissa, joita hän oli nähnyt vähän aikaisemmin, taloa tarkastellessaan. Tarkastelu oli alkanut keittiöstä, jonka liesi havaittiin rakenteeltaan uudenaikaiseksi; katonrajassa taas kulki aina palvelijattarien huoneeseen saakka ulottuva sähköjohto — molemmat laitteet olivat vasta äskettäin järjestetyt. Effi oli ollut iloissaan Innstettenin tuosta kertoessa, mutta sitten hän oli lähtenyt keittiöstä takaisin eteiseen ja eteisestä pihamaalle, jonka alkupuolen muodosti pelkkä kahden kylkirakennuksen välinen verrattain kapea kujanne. Noihin sivusuojiin oli sijoitettu kaikki, mitä talouteen vielä kuului: oikealla olivat palvelijattarien ja palvelijoiden suojat ja mankelihuone, vasemmalla tallin ja vaunuvajan välissä sijaitseva ajomiehen asunto, joka oli Krusen perheen hallussa. Sen yläpuolella, lakassa, olivat saaneet sijansa kanat, ja tallin yläpuolella oleva kattoluukku oli kyyhkysten kulkuaukkona. Kaikkea tuota Effi oli katsellut suurin mielenkiinnoin, mutta hänen mielenkiintonsa lisääntyi verrattomasti, kun hän pihalta etusuojaan palattuaan nousi Innstettenin opastamana yläkertaan johtavia portaita. Portaat olivat vinot, rappeutuneet ja pimeät; eteissuoja, johon ne päätyivät, vaikutti sensijaan melkein iloiselta, koska oli valoisa ja tarjosi kauniin näköalan: toisella puolen näkyi kaupunginrannan kattojen ja »Plantaašin» takana korkealla rantasärkällä seisova hollantilainen tuulimylly, toisella puolen Kessine-joki, joka tässä, lähellä mereenlaskua, oli verrattain leveä ja vaikutti komealta. Tuota vaikutelmaa oli mahdoton välttää, ja Effi olikin ilmaissut vilkkaasti riemastustansa. »Niin, erittäin kaunista, kuin maalaus ikään», oli Innstetten vastannut. Sitten hän oli asiaan enempää kajoamatta avannut hieman vinona riippuvan kaksoisoven, joka johti oikealle niinsanottuun saliin. Sali oli koko kerroksen pituinen; etu- ja takaikkunat olivat avoinna, ja monestimainitut pitkät uutimet liikkuivat voimakkaassa ilmanhengessä edestakaisin. Toisella pitkällä seinämällä ulkoni liesi suurine kivilevyineen, ja vastakkaisella seinällä oli kaksi läkkipeltistä kynttilähaarukkaa, kummassakin kaksi kynttilänsijaa, aivan samanlaiset kuin alakerrassa, mutta tummat ja hoidottomat. Effi tunsi itsensä hieman pettyneeksi ja selitti haluavansa aution ja vaivaisen salin asemesta nähdä eteisen toisella puolen olevat huoneet. »Siellä ei ole oikeastaan mitään», oli Innstetten vastannut, mutta oli kuitenkin avannut ovet. Siellä oli neljä huonetta, jokaisessa yksi ikkuna, kaikki keltaiseksi maalatut ja yhtä tyhjät kuin sali. Vain eräässä oli pari kaislatuolia rikkinäisille istuimineen, ja erään tuolin selustaan oli kiinnitetty pieni, vain puolen sormen pituinen kuva, joka esitti kiinalaista sinisessä nutussa, roimahousuissa ja päässä lattea hattu. Effi näki sen ja kysyi: »Mikä on tuo kiinalainen?» Innstetteniä itseäänkin näytti kuva ihmetyttävän, ja hän vakuutti, ettei tietänyt siitä mitään. »Sen on siihen liimannut Christel tai Johanna. Leikintekoa. Voit nähdä, että se on leikattu aapisesta.» Effi oli samaa mieltä ja ihmetteli vain, miksi Innstetten suhtautui kaikkeen niin vakavasti, ikäänkuin asiassa sittenkin olisi jotakin piillyt. Sitten Effi oli vielä vilkaissut saliin ja sanonut olevan oikeastaan valitettavaa, että kaikki oli tyhjänä. »Meillähän on alakerrassa ainoastaan kolme huonetta, ja kun joku tulee vieraaksemme, emme tiedä, mitä tehdä. Etkö luule, että salista voisi tehdä kaksi kaunista vierashuonetta. Se olisi jotakin äidille; hän voisi nukkua takasuojassa, josta on näköala joelle ja molemmille aallonmurtajille, ja etupuolella hän näkee kaupungin ja hollantilaisen tuulimyllyn. Hohen-Cremmenissä meillä on yhä vielä vain pukkimylly. Sanohan, mitä siitä arvelet! Toukokuussa äiti varmaan tulee.»