»Kaunis ikä.»
»Onpa niinkin, varsinkin jos on säilynyt näöltään sellaisena kuin äiti. Onhan hän oikeastaan kaunis nainen, eikö teidänkin mielestänne? Ja kuinka hän onkaan kaikesta selvillä, aina varma ja samalla hieno eikä milloinkaan sopimaton niinkuin isä. Jos olisin nuori luutnantti, rakastuisin äitiin.»
»Kuinka voitkaan sanoa niin, Effi?» virkkoi Hulda. »Sehän on neljännen käskyn rikkomista.»
»Joutavia. Kuinka se voisi olla neljännen käskyn rikkomista? Luulenpa, että äiti olisi mielissään, jos saisi kuulla minun niin sanovan.»
»Mahdollista kyllä», keskeytti Hertha. »Mutta nyt vihdoinkin kertomaan!»
»Olehan huoletta, minä jo aloitan… Siis parooni Innstetten! Hän ei ollut vielä kahdenkymmenen vuoden ikäinen palvellessaan tuolla Rathenowin rykmentissä, ja silloin hän vieraili usein täkäläisillä tiloilla, mieluimmin Schwantikowissa isoisäni Bellingin luona. Tietenkään ei isoisän vuoksi, ja kun äiti siitä kertoo, voi kuka hyvänsä helposti huomata, kenen tähden se oikeastaan tapahtui. Ja luulenpa, että asia oli molemminpuolinen.»
»Entä kuinka kävi sitten?»
»Kävi niinkuin käydä täytyi ja niinkuin aina käy. Hän oli vielä aivan liian nuori, ja kun sitten ilmaantui isäni, joka oli jo ritarineuvos ja omisti Hohen-Cremmenin, ei ollut puhettakaan pitkistä aikailuista, äitini otti hänet ja oli siitä lähtien rouva von Briest… Ja mitä muuta vielä tuli, sen tiedätte… se muu olen minä.»
»Niin, se muu olet sinä, Effi», virkkoi Bertha. »Jumalan kiitos, meillä ei olisi sinua, jos olisi käynyt toisin. Mutta kerrohan, mitä Innstetten teki, mitä hänestä tuli! Missään tapauksessa hän ei ole itseänsä surmannut, sillä niin ollen ette voisi odottaa häntä tänään luoksenne.»
»Ei, hän ei ole surmannut itseänsä. Mutta jotakin sentapaista sentään sattui.»