Matka sujui täysin suunnitelman mukaisesti. Kello yhden aikaan reki pysähtyi ratavallin luona »Ruhtinas Bismarckin» majatalon eteen, ja Golchowski, joka oli onnellinen nähdessään piirineuvoksen luonaan teki parastaan toimittaakseen hyvän päivällisaterian. Kun vihdoin tuotiin pöytään jälkiruoka ja Unkarin viiniä, Innstetten kutsui silloin tällöin näyttäytyneen ja asiain säännöllistä kulkua valvovan isännän, kehoittaen häntä istuutumaan pöytään ja kertomaan jotakin. Golchowski olikin oikea mies siihen virkaan; kahden peninkulman kehässä ei munittu munaa, josta hän ei tietänyt. Se kävi ilmi tänäänkin. Kuten Innstetten oli aivan oikein arvannut, oli Sidonie Grasenabb tänä samoinkuin edellisenäkin jouluna matkustanut neljäksi viikoksi »hovisaarnaajan» luo; rouva von Pallesken oli täytynyt yhtäkkiä erottaa kamarineitsyensä palveluksestaan ikävän jutun vuoksi, ja ukko Frauden laita oli huonosti — tosin kerrottiin hänen vain nyrjähdyttäneen jalkansa, mutta todellisuudessa oli sattunut halvauskohtaus, ja Lissassa husaarina olevaa poikaa odotettiin joka hetki saapuvaksi. Tällaisten juttujen jälkeen oli siirrytty vakavampiin asioihin ja johduttu puhumaan Varzinista. »Niin», virkkoi Golchowski, »onpa omituista ajatella ruhtinasta paperimyllärinä! Koko asia on sangen merkillinen; oikeastaan hän ei voi sietää kirjoittelemista, ja painettua paperia vieläkin vähemmän, mutta perustaa nyt kuitenkin paperitehtaan.»
»Aivan oikein, parahin Golchowski», virkkoi Innstetten, »mutta sellaisista ristiriidoista ei elämässä selviydy. Ja siinä ei auta mikään ruhtinas eikä mikään suuruus.»
»Ei, ei, siinä ei auta mikään suuruus.»
Tämä ruhtinasta koskeva keskustelu olisi kenties vielä jatkunut, ellei aseman merkkikello olisi samassa ilmoittanut junan saapuvan. Innstetten katsahti kelloonsa.
»Mikä juna tämä on, Golchowski?»
»Danzigin pikajuna; se ei pysähdy tässä, mutta minä menen kuitenkin aina ja lasken vaunut, ja toisinaan on ikkunassa joku, jonka tunnen. Tästä ihan pihani perältä johtavat portaat ratavallia ylös, ratavartijan asumus 417…»
»Ah, sitä me käytämme hyväksemme», sanoi Effi.
»Minä katselen kovin mielelläni junia…»
»Siinä tapauksessa on pidettävä kiirettä, armollinen rouva.»
Kaikki kolme lähtivät ja asettuivat ratavartijan asunnon vieressä sijaitsevaan kapeaan puutarhaan, joka tosin nyt oli lumen peitossa, mutta jossa oli eräs vapaaksi luotu kohta. Ratavartija oli jo siinä, lippu kädessään. Sitten kiiti juna asemalle ja samassa silmänräpäyksessä pienen vartijatuvan ja puutarhasaran ohi. Effi oli niin kiihdyksissä, ettei nähnyt mitään, katselihan vain kuin huumaantuneena viimeistä vaunua, jonka korkeassa kopissa istui jarruttaja.