»Kymmenen minuuttia vailla seitsemän se on Berlinissä», virkkoi Innstetten, »ja tuntia myöhemmin voivat Hohen-Cremmenin asujaimet, jos tuuli on suotuisa, kuulla sen kolistavan ohi. Haluaisitko lähteä mukaan, Effi?»
Effi ei vastannut mitään. Mutta katsahtaessaan häneen Innstetten huomasi hänen silmässään kyynelen.
* * * * *
Ohikiitävä juna oli herättänyt Effin mielessä kiivaan kaipauksen. Vaikka hänen olonsa olikin hyvä, hän tunsi kuitenkin olevansa kuin vieraassa maailmassa. Jos hän olikin vielä ihastellut toista tai toista asiaa, hän kuitenkin nyt tajusi, mitä häneltä puuttui, Tuolla sijaitsi Varzin, ja toisella puolen kimalteli Kroschentinin kirkontornin huippu, etäällä Morgenitzin, ja siellä asustivat Grasenabbit ja Borcket eivätkä Bellingit ja Briestit. »Niin, ne!» Innstetten oli ollut aivan oikeassa puhuessaan hänen mielialojensa nopeasta vaihtelusta; Effi näki jälleen kaikki, mikä oli jäänyt taakse, ikäänkuin kirkastettuna. Mutta vaikka hän epäilemättä olikin kaipauksen tuntein katsellut junan jälkeen, hän oli kuitenkin toisaalta liiaksi liikkuvaluontoinen antaakseen sen asian kovin mieltänsä askarruttaa, ja jo kotimatkalla, kun painuvan päivän punainen kajaste valautui hangelle, hän tunsi itsensä jälleen vapaammaksi; kaikki tuntui hänestä kauniilta ja raikkaalta, ja kun hän Kessiniin palattua astui Gieshüblerin eteissuojaan melkein täsmälleen kellon lyödessä seitsemän, hänen mielessään ei ollut ainoastaan mieluisa, vaan melkein vallatonkin tunto, jota talossa tuntuva virmajuuren ja orvokinjuuren tuoksu lienee osaltaan lisännyt.
Innstetten oli saapunut rouvineen täsmällisesti, mutta siitä huolimatta olivat toiset vieraat ehtineet jo aikaisemmin; pastori Lindequist, vanha rouva Trippel ja itse Trippelli olivat jo tulleet. Gieshübler — sinisessä hännystakissa, jonka napit olivat himmeän kullan väriset, ja nenälasit leveässä mustassa nauhassa, joka lepäsi kuin mikäkin tähdistönnauha hohtavanvalkoisilla nyppykangasliiveillä — Gieshübler kykeni vain vaivoin hillitsemään kiihtymystään. »Saanko esitellä: parooni ja paroonitar Innstetten, pastorin rouva Trippel, neiti Marietta Trippelli.» Pastori Lindequist, jonka kaikki tunsivat, seisoi hymyillen taampana.
Trippelli, suunnilleen kolmenkymmenenvuoden ikäinen, erittäin miehekästä ja nimenomaan humoristista tyyppiä, oli aina esittelyyn saakka istunut kunniasijalla sohvassa. Mutta esittelyn jälkeen hän asteli kohti lähellä olevaa korkeaselustaista tuolia ja lausui: »Minä pyydän nyt teitä, armollinen rouva, ottamaan kannettavaksenne virkanne taakat ja vaarallisuudet. Vaarallisuuksista — hän viittasi sohvaan — voi tässä tapauksessa hyvinkin puhua. Olen huomauttanut siitä Gieshüblerille jo vuosi sitten, mutta valitettavasti tuloksetta; hän on hyvä, mutta myöskin itsepäinen.»
»Mutta Marietta…»
»Tämä sohva, jonka syntymä sijaitsee ajassa vähintään viisikymmentä vuotta sitten, on rakennettu vanhanaikaista vajottamisperiaatetta noudattaen, ja jos uskaltautuu sen haltuun sitä ennen keräämättä allensa kokonaista tyynyvuorta, vajoaa pohjattomiin, joka tapauksessa niin syvään, että polvet kohoavat ilmoille kuin monumentit.» Trippelli lausui tuon hyvätuulisesti ja varmasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Sinä olet paroonitar Innstetten, minä olen Trippelli.»
Gieshübler rakasti taiteellista ystävätärtään intomielisestä ja piti hänen kykyjään suuressa arvossa, mutta ei voinut haltioituneenakaan sulkea silmiään siltä tosiasialta, että Trippelli oli saanut vain lievän annoksen seurallista hienoutta. Ja juuri tätä hienoutta hän itse erikoisesti viljeli. »Rakas Marietta», puuttui hän puheeseen, »te käsittelette sellaisia kysymyksiä erittäin viehättävästi; mutta mitä sohvaani tulee, te tosiaankin olette väärässä, ja ken hyvänsä asiantuntija voi kiistamme ratkaista. Sellainenkin mies kuin ruhtinas Kotšukov…»
»Ah, Gieshübler, jättäkää hänet, minä pyydän. Aina vain Kotšukov. Saatte vielä armollisen rouvan otaksumaan, että minä olen tuon ruhtinaan — joka muuten kuuluu pienempien joukkoon ja omistaa vain tuhat sielua, toisin sanoen omisti (aikaisemmin, kun laskelmat perustuivat sieluihin) — että olen ylpeä saadessani olla hänen tuhannesensimmäinen sielunsa. Ei, asia on tosiaankin toisin; aina arkailematta, tunnettehan vaalilauselmani; Gieshübler. Kotšukov on kelpo kumppani ja ystäväni, mutta taiteesta ja muista samanlaisista asioista hän ei ymmärrä mitään, ei ainakaan musiikista, vaikka säveltääkin messuja ja oratorioita — useimmat venäläiset ruhtinaat suistuvat taidetta harjoittaessaan hieman hengelliseen tai oikeauskoiseen suuntaan — ja niihin moniin asioihin, joita hän ei ollenkaan ymmärrä, kuuluvat epäilemättä myöskin sisustus- ja verhoilukysymykset. Hän on riittävän ylhäinen uskoakseen kauniiksi kaiken sen, mikä näyttää koreankirjavalta ja maksaa paljon.»