Innstetteniä tuo huvitti, ja pastori Lindequist oli hänkin ilmeisesti mielissään. Kelpo vanha rouva Trippel sitävastoin joutui tyttärensä huolettoman sävyn vuoksi alinomaa hämilleen, ja Gieshübler piti soveliaana katkaista tämän hankalaksi käyvän keskustelun. Paras keino oli muutamien laulujen esittäminen. Ei ollut luultavaa, että Marietta valitsisi lauluja, joiden sisältö antoi aihetta moitteisiin, ja jos niinkin kävisi, oli hänen esitystaitonsa niin oivallinen, että sisältö tuli sen nojalla aateloiduksi. »Parahin Marietta», loihe Gieshübler lausumaan, »minä olen tilannut pienen ateriamme kello kahdeksaksi. Meillä on niinmuodoin vielä aikaa kolme neljännestuntia, ellette kenties mieluummin laula aterian aikana jotakin hilpeätä laulua, tai kenties vasta pöydästä noustua…»
»Mitä ajattelettekaan, Gieshübler! Te, esteettinen mies! Eihän ole mitään epäesteettisempää kuin lauluesitys täysin vatsoin. Sitäpaitsi — ja tiedänhän, että olette valikoitujen ruokien mies, jopa herkkusuukin — ateria maistuu paremmalta, kun on asiasta suoriutunut.
»Ensin taide ja sitten pähkinäjäätelö, se on oikea järjestys.»
»Saanko siis tuoda teille nuotteja, Marietta?»
»Tuoda nuotteja. Niin, mitä se merkitsee, Gieshübler? Mikäli teidät tunnen, teillä on useita kaappeja täynnä nuotteja, ja enhän minä voi soittaa teille kaikkia järjestään. Nuotteja! Millaisia nuotteja, Gieshübler, siitä on kysymys. Ja sitten, että ne sopivat alttoäänelle…»
»Minä tuon oikeita.»
Gieshübler alkoi etsiä kaapista, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen. Trippelli siirsi sillävälin tuoliaan kauemmaksi vasemmalle joutuen siten istumaan ihan Effin viereen.
»Olenpa utelias näkemään, mitä hän tuo», sanoi Trippelli. Effi joutui siitä hieman hämilleen.
»Tekee mieleni otaksua», vastasi Effi epäröiden, »että joukossa on Gluckia, jotakin nimenomaan dramaattista… Yleensäkin, armollinen neiti, jos rohkenen huomauttaa, olen hämmästynyt kuullessani, että olette yksinomaan konserttilaulajatar. Teidän täytyisi mielestäni soveltua harvinaisen hyvin näyttämölle. Ulkomuotonne, voimanne, äänenne… olen oppinut tuntemaan vasta vähän sellaista, olen ollut aina vain lyhyen ajan Berlinissä… ja sitäpaitsi olen ollut vielä melkein lapsi. Mutta ajattelisin 'Orpheusta' tai 'Chrimhildiä' tai 'Vestaalia'.»
Trippelli häilytteli päätänsä ja silmäili syvyyksiin, mutta ei tullut väittäneeksi mitään vastaan, koska Gieshübler jälleen ilmaantui tuoden puoli tusinaa nuottivihkoja, jotka hänen ystävättärensä nopeasti tarkasti. »'Keijujenkuningas'… uh-huh; 'Virta vierimästä lakkaa…' Mutta tehän olette oikea murmeli, Gieshübler, olette nukkunut seitsemän vuotta… Ja tässä Löwen balladit; ei sekään kaikkein uusinta. 'Speierin kellot'… Ah, tuo iänikuinen pimputuspampatus, se on kulissimaista hommaa, mautonta ja väljähtynyttä. Mutta Ritari Olaf… no, se käy päinsä.»