Crampas joutui hetkiseksi hämilleen, koska luuli, että kaikki tuo oli sanottu määrätyssä tarkoituksessa. Niin ei kumminkaan ollut laita. Innstetten vain piti erään pieniä moraalisia esitelmiään, joihin hän yleensäkin taipui. »Gieshübler on minun mieleiseni», virkkoi hän sovittelevasti, »aina kavaljeeri, mutta siitä huolimatta varmat periaatteet.»
Majuri oli sillävälin toipunut hämmingistään ja virkkoi entiseen sävyyn: »Niin, Gieshübler; maailman parhain mies, ja periaatteet, jos mahdollista, sitäkin paremmat. Mutta mistä ja miksi oikeastaan? Siitä, että hänellä on oma 'harminsa'. Sellainen henkilö, jonka varressa ei ole vikaa, on kevytmielinen. Elämä ilman kevytmielisyyttä ei yleensäkään ole laukauksen arvoinen.»
»Kuulkaahan, Crampas, toisinaan jää tulos sittenkin ylen niukaksi.»
Samalla hän silmäili majurin vasenta, hieman lyhentynyttä käsivartta.
Effi ei ollut kuullut paljoa tuosta keskustelusta. Hän oli astellut siihen kohtaan, jossa hylje oli maannut, ja Rollo seisoi hänen vieressään. Sitten he katselivat molemmin paadelta merelle odotellen tulisiko 'merenneito' vielä kerran näkyviin.
* * * * *
Lokakuun lopulla alkoi vaalitaistelu, joka esti Innstetteniä lähtemästä mukaan huviretkille, ja Crampasin ja Effinkin olisi kaiketi ollut kelpo kessiniläisten vuoksi niistä luovuttava, elleivät Knut ja Kruse olisi olleet jonkinlaisena kunniakaartina. Siitä johtui, että ratsastusretket jatkuivat aina marraskuuhun saakka.
Sää tosin oli muuttanut luonnettaan, alinomainen luodetuuli ajeli valtavia pilvijoukkoja, ja meri kuohui voimallisesti, mutta sadetta ja pakkasta vielä puuttui, ja niin olivat nämä harmaan taivaankannen alla ja rantahyrskyjen pauhatessa suoritetut huviretket melkein kauniimmatkin kuin aikaisemmat, päivänpaisteen ja tyynen meren suosimat. Rollo kiiti edellä silloin tällöin vaahtohyrskyn kastelemana, ja Effin ratsastushatun harso hulmusi tuulessa. Oli melkein mahdoton mitään puhua; mutta kun sitten käännyttiin pois meren rannalta, suojaavien rantasärkkien taakse tai vielä paremmin etäämpänä sijaitsevaan petäjistöön, niin ilma tyventyi, Effin harso lakkasi liehumasta, ja kapea tie pakotti ratsastajat ihan toistensa viereen. Siinä, jo tielle ulottuvien kyhmyisten juurien vuoksi astuen ajettaessa, sopi ryhtyä jälleen jatkamaan aaltojen pauhinan katkaisemaa keskustelua. Crampas, joka oli hyvä juttelija kertoi silloin sota- ja rykmenttijuttuja, myöskin pieniä ja luonteenomaisia tarinoita Innstettenistä, joka vakavana ja vaiteliaana ei ollut milloinkaan oikein sopinut toverien vallattomaan piiriin, joten häntä oli aina oikeastaan enemmän kunnioitettu kuin rakastettu.
»Sen arvaan», virkkoi Effi. »Onni vain, että kunnioitus on pääasia.»
»Niin, aikanaan. Mutta aina se ei kumminkaan sovellu. Ja kaiken muun lisäksi tuli hänen mystillinen taipumuksensa, joka toisinaan herätti pahennusta, ensinnäkin siitä syystä, etteivät sotilaat yleensä ole sellaiseen taipuvaiset, ja toiseksi senvuoksi, että me, kenties väärin, otaksuimme hänen sittenkin suhtautuvan niihin asioihin hieman toisin kuin hän koki meille uskotella.»
»Mystillinen taipumuksensa?» virkkoi Effi. »Mitä sillä tarkoitattekaan, majuri? Eihän hän ole voinut pitää salaisia hartauskokouksia eikä näytellä profeetan osaa. Ei edes sen, joka esiintyy oopperassa… olen unohtanut hänen nimensä.»