»Ei mitään verukkeita, majuri. Tämä kaikki on minulle erittäin tärkeätä. Hän on teidän ystävänne ja minä olen teidän ystävänne. Minä tahdon tietää, kuinka on asian laita. Mitä hän siitä ajattelee?»
»Niin, armollisin rouva, Jumala näkee sydämeen, mutta piiripäällikön komennuskuntaan kuuluva majuri ei näe minnekään. Kuinkapa minä kykenisin ratkaisemaan sellaisia sielutieteellisiä ongelmia. Minä olen yksinkertainen mies.»
»Ah, Crampas, älkää puhuko niin typerästi. Minä olen liian nuori ollakseni etevä ihmistuntija, mutta minun täytyisi olla ihan ripilläkäymätön, melkeinpä kastamatonkin, jos pitäisin teitä yksinkertaisena miehenä. Päinvastoin, te olette vaarallinen…»
»Imartelevinta, mitä voidaan sanoa hyvälle neljänkymmenen ikäiselle, jonka käyntikortissa on luettavana lisä 'eron saanut'. On siis kysymyksessä, mitä Innstetten siitä ajattelee…»
Effi nyökkäsi.
»Niin, jos minun on välttämättä puhuttava, sanon hänen ajattelevan, että piirineuvosparooni Innstettenin laisen miehen, joka voi tulla milloin tahansa ministeristönjohtajaksi tai muuksi sellaiseksi (voitte näet uskoa, että hän tähtää korkealle), ettei parooni Innstettenin lainen mies voi asua aivan tavallisessa talossa, ei sellaisessa töllissä kuin piirineuvoksen asumus oikeastaan on, pyydän anteeksi, armollisin rouva. Niinpä hän auttaa asiaa. Talo, jossa kummittelee, ei ole mikään tavallinen talo… Se on eräs seikka.»
»Eräs seikka? Hyvä Jumala, onko teillä vielä jotakin sanottavana?»
»On.»
»Hyvä, minä olen pelkkää korvaa. Mutta jos mahdollista, sallikaa sen olla jotakin hyvää.»
»Sitä en varmaan tiedä. Se on jotakin arkaluontoista, melkein uskallettua, varsinkin teille sanottavaksi, armollisin rouva.»