»Se johtuu siitä, että tunnette Heinen runon.»
»Minkä?»
»Vinetaa koskevan.»
»En, sitä en tunne; tunnen yleensäkin vain vähän, Valitettavasti.»
»Vaikka teillä on Gieshübler ja lukukerho! Heine onkin muuten antanut runolleen toisen nimen, luullakseni 'Meren aave' tai jotakin sentapaista. Mutta Vinetaa hän on tarkoittanut. Ja hän itse — suokaa anteeksi, että tässä muitta mutkitta selostan runon sisältöä — runoilija makaa sen paikan yli kuljettaessa laivankannella, katselee alas syvyyteen ja näkee kapeita keskiaikaisia katuja ja myssypäisiä astua sipsuttelevia naisia, joilla on kaikilla virsikirjat käsissä, ja kaikki ovat menossa kirkkoon, ja kaikki kellot soivat. Ja kun hän sen kuulee, hänenkin alkaa sanomattomasti tehdä mieli mennä kirkkoon, ellei muun vuoksi, niin myssyjen tähden, hän huutaa ilmi kaipauksensa ja aikoo syöksyä syvyyteen. Mutta samassa tarttuu kapteeni hänen sääreensä ja huutaa hänelle: 'Tohtori, piruko teitä riivaa?'»
»Sehän on somaa. Sen lukisin mielelläni. Onko se pitkäkin?»
»Ei, se on oikeastaan lyhyt, hieman pitempi kuin 'Timantit ja helmet on sulla' tai 'Sormet hennot, liljanvalkeet'…» ja Crampas kosketti hiljaa Effin kättä. »Mutta olipa pitkä tai lyhyt, siinä ilmenee tavaton kuvausvoima, ihmeellinen havainnollisuus. Hän on mielirunoilijani, ja minä osaan hänet ulkoa, vaikka en muuten runoudesta suuriakaan välitä, omista tilapäisistä runosynneistäni huolimatta. Heinen laita on toisin: kaikki on elämää, ja ennen kaikkea hän ymmärtää rakkautta, joka kuitenkin pysyy pääasiana. Hän ei muuten ole siinä suhteessa yksipuolinen…»
»Mitä tarkoitatte?»
»Tarkoitan, ettei hänelle ole tärkeä yksin rakkaus…»
»Jos hän olisikin siinä määrin yksipuolinen, se ei lopultakaan olisi kaikkein pahinta. Mitä hän vielä pitää tärkeänä?»