Effi katsahti häneen.
»… Nähkääs, armollisin rouva, Rollo johdatti jälleen mieleeni sen, mitä ajattelin kertoa Vitzliputzlin jatkona tai vastineena — vain paljoa pikantimpi juttu, koska se on lemmentarina. Oletteko kuullut kerrottavan Pedro Julmasta?»
»Jotakin epämääräistä.»
»Hän oli eräänlainen sinipartakuningas.»
»Hyvä niin. Sellaisesta kuulee aina mieluimmin, ja muistanpa, että ystävättärestäni Hulda Niemeyeristä puhuessamme, nimenhän jo tunnette, aina väitimme: hän ei tiedä historiasta mitään muuta kuin Henrik kahdeksannen, tuon englantilaisen Siniparran — jos nimi hänelle riittää — kuusi puolisoa. Ne hän tosiaankin osasi ulkomuistilta. Ja olisittepa kuullut, kuinka hän heidän nimensä lausui, niin kamalasti hämillään kuin kohta tulisi hänen itsensä vuoro… Mutta suvaitkaa nyt kertoa Don Pedron tarina…»
»Niin, Don Pedron hovissa oli kaunis, tumma espanjalainen ritari, jolla oli povellaan Kalatravan risti — se merkitsee suunnilleen samaa kuin saksalaiset kunniamerkit Musta kotka ja Pour le merite yhteensä. Risti kuului asiaan, heidän täytyi sitä aina kantaa, ja tällä Kalatrava-ritarilla, jota kuningatar luonnollisesti salaa rakasti…»
»Minkätähden luonnollisesti?»
»Koska olemme Espanjassa.»
»Ah, niinkö.»
»Ja tällä Kalatrava-ritarilla, sanon, oli ihmeen kaunis koira, newfundlandilainen, vaikka sellaisia ei silloin ollut vielä olemassakaan, koska näet tämä tapahtui tasan sata vuotta ennen Amerikan löytöä. Ihmeen; kaunis koira, sanokaamme sellainen kuin Rollo…»