Konrad.
Herran haltuun!
Jo lähden.
(Hän lähtee. — Klaara rientää perään ja kavahtaa
hänelle kaulaan).
Klaara.
Konrad!
Konrad.
Armas vaimoni!
Sinustakos ma luopuisin? — Ei helvetissä!
Ma ennen heitän henkeni kuin Sun!
(Lähtee perä-ovesta).
Seitsemäs kohtaus.
Klaara yksinään.
Se kuitenkin Sun täytyy Konrad-parka!
Me oomme uhrit, oomme syylliset.
Se hyvä Wilhelm, vakavasti luottain
Uskollisuutehein, on palannut;
Sen luottamuksen ansaita ma tahdon. —
Yks mullen armas sydän särkyvi —
Hän sylin luottamuksess' ojentavi,
Ma luottamuksen maksan pistolla! —
Mill' olen vainos nostanut, oi Luoma,
Kun kaiken tuskakuorman elämän
Sälytät hellän sydämeni päälle?
Mit' olen, Lempi, vastais rikkonut,
Kun tämän hirmusodan keskeen syöksit
Mun surmantuojaksi, sentähden veljet
Vihaavat veljiään, — ja vaimona,
Voi hirmua! ma olen kummankin. —
Kahdeksas kohtaus.
Edellinen, Wilhelm vasemmalta puolelta.
Wilhelm.
Oi armas vaimoni! — nyt tyyntynyt
On mielein, ensituska viihtynynnä;
Nyt muiston hellät kyynelehet vaan
Valuvi silmistäin. — Ne anna vuotaa!
Niin ennen unhotetun velkani,
Niin laiminlyödyn lapsilemmen maksan.
Tää kotiintulon ilta kokonaan
Vaan pyhitetty olkoon vainajalle. —
Nyt kerro kuin hän kuoli; vieläkös
Mun siunas? Muistikos hän Wilhelminsä?
Oi virka!