Klaara.
Sun jo kauan edelleen
Hän luuli mennehen, ja ilomielin,
Tuoll' autuasta poikaa kohtaamaan,
Hän läksi.
Wilhelm.
Voi, hän siinä kovin pettyi!
Klaara.
Ah pettyi!
Wilhelm.
Pettynythän minäkin
Oon rohke'issa toivossain. Vaan enpä
Olekaan pettynyt! Sun kuitenkin
Tapasin, vaimoin uskollisen! muuta
Mit' itaralta onnelt' odottaa
Ma taisinkaan?
Klaara.
Hän särkee sydämeni.
Wilhelm.
Isäni koti, henki vainajan
Min läpi puhaltaisi vielä, toimes
Tuo hiljainen, mi joka nurkasta
Tään katon matalaisen alla tuntuu,
Eikös se enemmänkin ole kuin
Voin odottaa, kuin unelmissakana
Voin suloisinta totta kuvata?
Klaara (itsekseen).
En saa nyt vaiti olla. —
(Ääneen).
Wilhelm kulta!
Ah, kaikk' ei niin kuin toivot olekaan.
Iloiset miettehes kuvastelevat
Vaan omaa sulle tyyntä sydäntäis;
Mut aika, onni unet hajottaa
Sulohisimmatkin. Siis ole miesnä,
Lujana oo, kun tosi herättää.
Wilhelm.
Mitä nyt kuulla saankaan? Mitä. — Mutta —
Ei, Klaarani, ei tänäpäivänä,
Et nyt! Mun uskoss' anna pysyä!
Mi sanomist' on, virka huomenna;
Suloista untain tänäpänä sääli!