Klaara.
En, Wilhelm, saa, en saa! — sult' armotta
Ma revin rikki peittehen, — mun täytyy! —
Sun veljes Konrad — —
Wilhelm.
Sua onkos hän
Pahoittanut tuo heittiö? — Niin Hiisi vieköön!
Klaara.
Ei Wilhelm! Ei hän mua milloinkaan
Oo pahoittanut; aina lempeästi
Kuin veli kohdellut.
Wilhelm.
Se kumma on.
Mi mulla armasta, hän vihas aina. —
Vaan missä viipyy hän?
Klaara.
Hän metsäss' on. —
Sä väärin luulet häntä; Kovin itki
Hän sua — —
Wilhelm.
Hänkös? Mua naurattaa —
Hän ainoo ihminen on maailmassa,
Jon kanss' en koskaan ole sopinut.
Ma mihin tulin, läksi hän, ja aina
Pidimme eripuolta leikissäi;
Kadotus toisen oli toisen voitto. —
Hänestä ällös puhu! Illan tään,
Tään koko julman pilaat, veljeäni
Kun mainitset.
Klaara.
Voi Herra Jumala!
Niin syväänkös on miesten rintahan
Tuo viha juurtunut, min nuoruus kylvi,
Kaikk' että hellät tunteet pakenee? —
Wilhelm.
Ah vaikene jo! — Sua raukaisevi.
Kas kyyneleitä kiiltää silmistäis
Ja rintas riehuu rajusti. — Oi sääli
Tok itseäis! Kuin kieltääkänä voit
Mult' ensipyyntöäin? — Ei sanaakaan
Hänestä enempää! ja huomenna
Sa salautes virkat tyynempanä.
Klaara.
Ei, nyt, nyt juuri! Etkös näekään
Kuin sydäntäni tuska ahdistavi?
Se täytyy virkkaa sana hirmuinen;
Se kolminaiseen ihmisonneen koskee, —
Sydämen toivoon kahden rakkahani. —
Ah kuule, minä olen —
(Vaipuu uupuneena maahan).