Jumalani! —
En jaksa enää! Silmäin tummenee —
Jumala armahda! —
Wilhelm.
Hän vaipuu! kuolee! —
Voi armas! — toinnu! Myrsky hirmuinen
Sinussa raivonnee, järkähytellen
Rajusti sydänjuuriasi. — Ah!
Hän herää! — Klaarain armas! — Yksi hetki
Suo rauhaa itsellesi. — Anna vaan
Vavahtelevan henkes ruumihinsa
Verevän kaikki voimat ponnistaa,
Ett' tässä taistelussa voiton saisi. —
Paneu vuoteellesi. — Suoniais
Pudistelevi tauti. —
(Peittää hänet viitallaan).
Tämä viitta
On lämmin; hyvin siihen kääriy!
Koe nyt nukkua, kun heräät sitten,
Sanomaa hirveät ma kuultelen. —
Suo siks' itselleis ja muille rauhaa. —
Klaara.
Ah! ijäksi jos voisin nukkua! —
Ma oon niin heikkona, niin uuvuksissa! —
Ma tuskin niin kuin muulloin kykenen
Koroittaa ääntäin. —
Wilhelm.
Vaiti armas kulta!
Nyt nuku sikeään! ja unonen
Sydäntäs hyväelköön hempeämmin,
Kuin sua kohtelevi elämä.
Nuku nyt suloisesti, vaimoin armas!
Ah Jumalani unta siunaos
Tään hellän sielun, peitä suloisilla
Näöillä kauhea tuo salaisuus,
Mi sydäntänsä kipeätä kalvaa. —
En sitä voi, en tahdo arvata;
Liianhan aikaiseen tuo paha päivä
Valennee itsestäänkin! — Nukkuneen
Hän näyttää. — Luoja! se ei ole unta!
Sulkeunut on henki, rintakaan
Ei kohoa! — Voi Klaara, Klaara! — Niinkös
Eroat luotain jäähyväisittä? —
Voi Jumala! Hän makaa tainnoksissa
Kuin kuolevainen. Mistä avun saan?
Ah mistä, mistä? minä onnetoin!
(Menee kynttilä kädessä ulos vasemmalle).
Yhdeksäs kohtaus.
Yöllä. Klaara makaa sohvalla; Konrad tulee perä-ovesta,
salalyhty kädessä.
Konrad.
Kaikk' onpi hiljaa — minussapa raivoo!
Kaikk' elimeni, säikähdyksissään
Täst' onnen sallimasta kauheasta
Nyt sydämessäin kammoin riehuvat!
Itsekin Luoma kummastellen itkee
Omoa kavaluuttaan, kauhistuin
Sodasta veljien. Voi Jumalani! —
Pitikös siksi tulla? — Täytyikös
Niin herätäni lemmen unelmista? —
Mi tuossa liikkui? — Miksi vapisen
Tuon viitan nähden? Mitä verisiä
Näköjä ympärilläin hiipivi? —
Mit' on sun, Konrad? — Äl' oo arka, poika!
Mit' onkaan tästä? — Hän on veljes, on
Sun ystäväkses luotu. — Ystäväksi? —
Eikös oo Klaara hällä vaimona?
Ja me, me olisimme veljeksiä?
Ei milloinkaan! Jo taasen liikkui — Konrad!
Makaaja niin jos sua säikyttää,
Kuin valvovalle tohdit vastata? —
Vaan miksi valvoa hän tarvitseekaan?
Saishan se maata, — maata. — Herra laupias
Suo kaikki rakkautes rintahani,
Ettei tuo vihan hirmuhaltia
Himoa veren saata sydämeeni. —
Hän maata vois, — ma oisin autuas! —
Hän maata vois, ja Klaara oisi vaimoin! —
His, vaiti, vietttelijä sydämein!
Sinulta piru taivaan viekoittaa.
Se vanha kärme on! — sit' ällös usko!
Oi sydän tartu kiinni Jumalaan! —
Hän ainoa on veljein! Itkein äiti
Hänenkin toivoi onneen syntyneen. —
Ei mua oo hän rakastanut koskaan; —
Hän verikourin riisti autuuden
Mun sydämestäin rikki sorretusta; —
Vaan äitin tähden, joka molemmat
Meit' imetteli yhtä hellin lemmin, —
Ma unhotan nyt, pistos rohkea
Ett' aukaiseisi mulle taivaan portit.
Hän päättäköön — jos ei hän luovu, niin
Onhan tuo keino mulla, jolla urho,
Mi haudan teljet tohtii ruhdaista,
Tien raivaa tuskan korvest' itselleen.