(Heleä iloinen metsälaulu tärähtää hurjin sävelin).
Mitäs se on? — Ah Jumalani! — Tästä
Sävelten ryöpyst' ai'oin herätä
Omani rinnalla, ma tahdoin näillä
Sävelten riemuhuudoill' uudestaan
Hää-yön pyörryttäväiset houraukset,
Ens' innostukset lemmen henkiin nostaa. —
Ja nyt? Maan madoks' sorrettuna nyt
Ma seison täss' ja lemmen nautinnon
Päihdyttäväisen sijasta nyt pauhaa
Minussa epäilyksen jyrinä. —
Sävelet toisiaan kuin syleilevät,
Kuin sointukäsin hekkumallisesti
Halaelevat! — — Missä oisinkaan
Nyt taivahassa, jos ei haahmojansa
Ois hauta oksentanut, jos ei hän
Ois Tuonelasta tullut, elämäni
Autuutta murhaamaan? — Hah! — Kuule kuin
Tuo soitto kutsuvi, kuin kiihkeästi
Sydäntä lempiriemuun yllyttää!
Ja nauttimatta tässä seison; multa
On paratiisin portti teljetty! —
Wilhelmkös nauttia sais ahnehesti,
Kun minä nälkään näännyn? Rinnassa,
Joss' autuus mulle kukki, huulten hehkun
Hänkös sais suuteloilla apattaa? —
Ei helvetissä! sitä hän ei saa,
Vaikk' autuuteni siitä täytyis antaa! —
Sävelet, ymmärränkös Teitä? — Rohkeutta! —
Pois valo! sydän arka laimentaa
Vois käden rohkeutta, tutut kasvot
Kun näkisin. — Pois valo, pois!
(Panee lyhdyn kiini).
Huh, yö
Kuin kammottaa! — Hei, riehu, soitto, riehu!
Vastustavaista mieltä päihdyttäin,
Kiihoita mua tähän verityöhön.
Maailman kruunuja ken tavoittaa,
Parhaansa uskaltakoon parahasta.
(Hän tempaa metsäpuukon tupesta, viskauu Klaaran päälle
ja pistää häneen).
Klaara.
Ai! auta, auta! —
Konrad.
Petos helvetin!
Mik' ääni!
Klaara.
Auta! Murhaa!
Konrad (syökseyy avatulla lyhdyllä hänen päälle).
Jumalani!
Ma oman vaimoin olen murhannut!
Klaara.
Ah Konrad! Konrad!