Konrad.
Ja kädessäin
Kivääri heilui, sormet vavahtelit.
Kas, silloin tuntui: Klaaran tällä saan!
Käs' lujentuu, ma tähtään vakavasti
Ja aivan kohti luoti lentävi.
Klaara.
Sun toivat riemuhuudoin takasin;
Sa olit voittanut ja palkinnoksi
Sait silkkihuivin.
Konrad.
Sen ma Sulle toin,
Kuin kevättuuli mielin keikahdellen.
Klaara.
Me ensitanssin yhdess' astuimme.
"Kas noita kaksi!" kuului suusta suuhun;
Ma olin pyörtyä.
Konrad.
Mut veljeni
Pois ä'issänsä kääntyi nurkkaanpäin.
Yht'äkkiä Sun tempas joukostamme
Ja väkisin vei pois. Kas mielestäin
Ilo Sun kanssas tuntui paenneen.
Minua metsään ajoi synkeähän;
Jos hänet siellä silloin tapasin,
Suo anteeks' Luoja, ei ois hyvin käynyt.
Klaara.
Hän isää kärtti laittamahan häät;
Ma laps' en tiennyt vastustellakaan;
Niin minut vei hän majakaupunkiinsa, —
Vaan kerran ainoankin nähtyäin,
En kuvaasi saanut mielestäni.
Konrad.
Minunpa sortui mielein iloinen
Ja kuin mun kävi niin, en tiennytkänä.
Isäpä nähden reiman poikansa
Verevät posket riutuin vaalenevan,
Sen tuskan syytä turhaan kyseli.
Sotapa syttyi. Miehes siihen läksi,
Sanoma pian kuului: joukkomme
Kahdest' on voitettu ja Wilhelm kuollut.
Kylähän palausi karkuri;
Hän tiesi: "Wilhelm kaatui!" Kammariinsa
Isäni salpausi itkemään. —
Minäp' en itkenyt, suo auteeks' Luoja!
Ei lempeä meiss' ollut ennenkään,
Ja Sun kun hänen kainalossaan näin,
Ijäksi ratkes side heimoisuuden.
Klaara.
Mun isäs käski tulla luoksehen,
Häll' antamaan ja saamaan lohdutusta.
Ma tulin. Jalkain vavahtivat kun
Talohon astuin, joss' Sun kohtoaisin.
Sa olit arka, yhtä sanaakaan
Rakkaudestas salaa polttavasta
Ei suustas luikahtanut. Isäs jos
Ei kuolinvuotehellaan itse pannut
Ois siunaellen kättä kätehen,
Me vielä salaa huokaisimme! — Nytpä
Ah! kaulahasi kavahdella saan
Ja päälain painaa tätä rintaa vastaan!
Konrad.
Oi armas Klaarain! Milloin aavistin
Niin autuaaksi maassa tulevani! —
Jos unt' ei lie se, kirkastettuna
Jos voipi vainaa tuolta maata nähdä
Ja rakkaittensa onnest' iloita,
Niin Wilhelmikin nähnee liehesuulla,
Kuin haudastansa meille kukkivi
Tää onni tyyni, autuas.
Klaara.
Hän kuoli
Meill' onneksi. Sen Luoja palkitkoon!
Hän oli oiva, josko ankarainen,
En valhekyynelein hänt' itkenyt —
Metsäänkös taas?