Klaara.
Jumala, mikä ääni!
Wilhelm.
Wilhelmis
Se ompi!
Klaara.
Wilhelm? — Herra Jumalani!
(Nääntyy maahan).
Wilhelm (estäen häntä lankeamasta).
Oi Klaara! Armas Klaara! Minua
Ei kuule hän ja ummess' ovat silmät!
Voi varomattomuuttain! Sen nyt tein!
Kuukausia ma mieltäin valmistelin,
Vaan hällen ilo ukkoisnuolena
Armahtamatta säihkyi sydämmehen! —
Mut kas, jo tointuu jälleen! Kiitos Luojan!
Oi Klaara! armas vaimoin suloinen!
Ma Wilhelm oon, se kuolleheksi luultu.
En aavistanutkaan ett' äkkiriemu
Sydäntä hellää niin vois runnahtaa!
Klaara.
Voi Wilhelm, Wilhelm!
Wilhelm.
Tyynny kultani!
Täss' olen luonas jälleen! — Haaveihini
Ma kaaduin alla Ranskan miekkojen,
Vaan taito lääkärin mun saattoi henkiin.
Mu' yli Reinin vietiin vankina;
Kuukaudet pitkät nääntyen siell' istuin,
Sikskunnes uskaljaasti karkasin,
Ja kotimaahan pääsin armahasen. —
Täss' olen nyt! — Mit' ihastellut siellä
Oon unissain, se onni astuvi
Suloisna totena nyt eteheni,
Ja ilokyyneleitä silmistä
Valuvi uskollisen vaimoin, joka
Ei tätä vielä uskois onnea. —
Oi virka miss' on isä? —
(Klaara osoittaa taivaasen).
Jumalani!
Voi ymmärsinkös? — tuolla? — Kuollut? — kuollut? —
Ah itaraks' en saakaan elämää
Ma moittia, sill' ammoin isän päässä
Jo tukka vaaleni, jo lähteissäin
Hän horjui hautaan päin, vaan kuitenkin
Sen tuskin käsitän! — Ah kuollut! — kuollut!
Klaara.
Voi Wilhelm!
Wilhelm.
Ensin salli isällein
Mun kyyneleitten maksaa pyhä velka,
Ja sitten vasta lemmen onnea
Saan nauttia. — Nyt sinne tahdon mennä,
Miss' ukko aina istui, viimeisen
Miss' antoi mulle siunauksen. Siellä
Ma vainajata tervehdin. — Vaan sä
Pysyös tässä; anna yksinäin
Mun olla. Huoahusta Sun on tarvis,
Miessydämmenikin kun vapisee.
Oi itke vaan! sull' ilokyyneleitä
Vaan onkin; munpa silmäni,
Se vuotaa haikeamman huolen vettä.
Oi vaimoin uskollinen! Pian viihtyy
Taas mielein.
(Lähtee pois vasemmalle).