Mutta toiset Herminaa etsivät ja saattoivat hänen jokapäiväisien kuivien, yksitoikkoisien lavertelemisien kautta epätoivoon. Erittäinkin oli niissä eräs hiljan vänrikiksi päässyt nuorukainen, joka äitinsä kautta — majurittaren vanhoja ystäviä — antoi itseänsä esitellä majurittarelle.
Luutnantti Wellnau ilmestyi vielä usein äitinsä kera, todistus hänen lapsellisesta viattomuudestansa.
Hermina vakuutti hänelle yhtämittaa, että hän suututti häntä leveillä puheillaan; tämä vain tuotti hänelle itserakkaan hymyilyn. Hän näytti olevan todellinen todistus herra Bolgac'in selitykselle: "herra saappaineen". Ainakin alkoi tämä ritarillinen nuorukainen itseihailemisensa alhaalta ylöspäin ja katseli aina todellisella lemmellä jalkineitansa.
Kuitenkin eli Hermina siinä iloisessa toivossa, että hän pian muuttaisi pääkaupunkiin ja kuunteli kärsiväisesti hänen keveitä puheitansa ja raskaita kukkais-vihkojansa.
Päivät olivat nyt jo niin helteisiä, että molemmat naiset jättivät puutarhansa ja menivät suureen siimeksiseen kansanpuistoon, jossa yksinäisiä paikkoja oli viljoin tarjona vahtera- ja pyökkipuiden alla.
Eräänä iltapäivänä istuivat he muutamalle jo sangen tutulle paikalle, jossa tähän aikaan mikään ei ollut heidän rauhaansa rikkonut. Hermina näytti ihanalta kuni ainakin, mutta hänen kasvoillansa lepäsi surumielisyys, joka osoitti että hänen ajatuksensa olivat kaukana poissa.
Kaikkialla oleva hiljaisuus, jota ainoasti lintujen viserrys keskeytti, oli ihana, mutta nyt sen rikkoi aika meteli. Sapelien helinätä, monta yht'aikaa puhuvaa ääntä ja rivakkaat askeleet ilmoittivat upseerijoukon tulon, jotka kuni joukko lavertelevia papukaijoja, istuutuivat tavalliselle paikallensa.
"Lähtekäämme, äiti!" kuiskasi Hermina mielipahoillaan.
"Ei vielä, lapseni! Tätä paikkaa ympäröitsee vahvat pensaat ja luultavasti herrat eivät jää istumaan, varmaankin he menevät keiloja heittämään."
"Mutta äiti, — tiedäthän kuinka vapaasti ne usein haastelevat!"