Samalla tuli kuva sattumasta hänen likeisyyteensä ja yksi silmäys siihen oli tarpeeksi. Se oli Hermina.
Bodendorff nousi ylös lumivalkeilla kasvoilla.
Kuitenkin huomasi hän, ettei tässä ollut paikka siitä enempää mainita ja, väkisin tunteitansa hilliten, hän melkein kaatui takaisin paikallensa.
Kaikki näkivät hänen liikutuksensa, mutta kukaan sitä ei ymmärtänyt.
Hetken päästä hän taas nousi ylös.
"Ethän vielä tahtone meitä jättää?" huusivat kaikki.
"En. Menen vain ravintolaan juomaan lasin — sokurivettä!"
Sivumennen kuiskasi hän luutnantti Wellnau'lle: "Tulkaa jälestäni kymmenen minuutin perästä. Minä tahdon puhutella teitä!"
Wellnau näytti sangen hämmästyneeltä. Onneksensa ei kukaan ollut huomannut tätä käskyä, jota Wellnau'n luonnollisesti tinkimättä tuli totella.
Bodendorff menikin todella ravintolaan. Hän tilasi lasillisen vettä, kaatoi sen pöydällä olevaan suolalla täytetylle lautaselle ja joi äkkiä kaikki. Sitten nojasi hän päänsä erästä puun runkoa vastaan ja painoi nenäliinan huulillensa.