Lääkäriltä Hermina ehkä saisi jotain tietoa serkustansa?
Asiasta ei äiti eikä tytär sen enempää haastellut. Seuraavana päivänä istui Hermina pienessä puutarhassa, jossa asterkukat syksyn tulon varmoina ennustajina jo alkoivat kukkia, ja katseli puistokäytävätä pitkin.
Jo kauvan oli hän istunut samassa paikassa, varroten jotain, joka hänen sisällistä suruansa hillitsisi.
Nyt näkyi etäällä vaunut, jotka tarkasti muistuttivat sitä päivää, jolloin Bodendorff ensikerran tuli Reihenstein'iin. Ne olivat ihan samanlaiset tomuiset ja raskaat, niitä veti pari väsynyttä hevosta, joita ajoi samaten väsynyt ajaja. Tämän muiston häntä saavuttaessa, vaipui hän taasen niin syviin mietteisin, ettei hän kuullut vaunujen pidättävän ennenkuin ääni kuului kysyvän neiti Räderiä ja eräs herra astui puutarhaan.
Herra oli vanha rykmentin lääkäri Wahlman. Hermina, kun ei voinut itseänsä mieliharhaudestansa eroittaa, ei huomannut ajatella, ettei kirje äidiltänsä mitenkään voinut ehtiä Wahlmannille ja ettei siis hänen tulonsa tänne ollut seurauksena siitä. Hänen sanoistansa vielä lisää vakuutettuna vastasi Hermina hänelle niin levollisesti kuin mahdollista.
"Armollinen neiti", alkoi vanha ukko, kohteliaasti kumartaen, "suonette minulle epäilemättä anteeksi, kun melkein hyökkään päällenne, mutta koska kerran olen täällä käskystä, alan heti, vanhaan totuttuun tapaani, asiani."
"Pelkään vain, että liiaksi varovainen äitini on turhaan herra tohtoria vaivannut", sanoi Hermina vähän hämmästyneenä utelevasta katseesta, jonka tohtori häneen lähetti, istuessaan hänen viereensä.
"Äitinne!" huudahti hän ihmetellen. "Hyvä neiti, siinä tapauksessa on minulla kahdenkertainen ilo olla täällä, sillä minua huvittaa, että majuritar vielä antaa minulle luottamuksensa. Mutta — minun täytyy myöntää, hänen käskystänsä en nyt ole täällä. Asiani on ihan toinen."
Nyt lensi vapiseva, muodoton arvelu, kertomaton pelko Herminan lävitse.
Hän ei voinut huuliansa avata.
"Virkani", alkoi lääkäri jonkinlaisena juhlallisena esipuheena, "sallii minun katsoa moneen, muuten hyvin kätkettyyn asiaan. Tahtomattamme olemme me, lääkärit paljoa useimmin kuin papit hoidettaviemme uskotut, sillä useassa kohden on meillä paljon enemmän tehtävää hengellisien asioiden kanssa, jotka asettuvat meidän koetuksiemme välille. — Sitten on kulunut monta vuotta kuin olen ollut yhteydessä teidän perheenne kanssa, mutta nyt hiljan jouduin taasen erään ystävän kautta."