"En ymmärrä mitä tarkoitatte?" kysäsi Hermina epätoivossa.
"Pian näette kaikki selvemmin", sanoi lääkäri hymyillen. "Ystävä, josta puhun, on serkkunne, kapteeni Rudolf Bodendorff. Hänen käskystänsä olen täällä."
"Se ei paljoa selitä", sanoi Hermina, joka nyt alkoi tointua, kun ei se, mitä hän odotti, käynyt toteen. "Me olemme sangen vähän tutut, enkä minä ole missään yhteydessä serkkuni kanssa."
"No no!" sanoi vanha lääkäri päätänsä pudistaen ja pieniä teräviä silmiänsä räpyttäen. "Pikku neiti kieltää niinkuin Pietari Herraansa! Sitä ei rehellinen Bodendorffini ansaitse. Jonkinlaisessa yhteydessä teidän kai täytyy keskenänne olla, muuten hänellä ei olisi teidän valokuvaanne. —"
"Hänellä? minun valokuvani — mahdotonta!" huusi hän kovasti punastuen.
"Asia on niinkuin sanoin!" vakuutti lääkäri vähän leikillisellä äänellä, mutta äkkiä alkoi hän sangen vakaana: "Noin kolme viikkoa sitten teimme pienen retken tänne puistolle, Kapteeni Bodendorffia, joka perinnön saatuansa on tykkänään muuttunut, ko'imme kaikin voimin saada joukkoomme vielä kerran, sillä minä voin vakuuttaa teille, hyvä neiti, hänettä ei mikään huvi meistä minkään arvoinen ollut. Hän, rajuin ratsastaja, paras laulaja meidän seurassamme, tunnettu rehellisestä, kullankirkkaasta mielestänsä, hän ei saanut jäädä pois. Tänäkin iltapäivänä lauloi hän meille laulun, — viimeisen pitkäksi ajaksi."
"Jumalani, mitä sillä tarkoitatte?" huudahti Hermina vaaleten.
"Vuottakaa, hyvä neiti! — Hän lauloi, mutta näytti sen jälkeen kovin rasitetulta ja jättikin meidät pian sen jälkeen. Minä en ollut tyytynyt häneen aina siitä kun hän hevosensa selästä putosi, mutta hänestä ei kukaan viisastunut, hän kätki kaikki itseensä. Mitä muuta hänen kanssansa samana iltana oli tapahtunut, sitä en tiedä, mutta myöhäiseen palasi hän kasarmiin ja aamulla häntä ei ollut raportissa. Hän oli ollut niin yksipäinen ettei hän kärsinyt palvelijaa likeisyydessään ja meidän täytyi siis murtaa hänen ovensa löytääksemme hänen hengetönnä maaten verissänsä."
"Oi Jumalani! — Totta hän ei tahtonut." —
"Ei", sanoi vanha lääkäri, joka ymmärsi tytön pelon, "hän ei ollut mitään tehnyt, mutta tietämättömäksi itsemurhaksi sen kuitenkin voisi kutsua, siitä syystä, että hän niin kauvan kärsimistänsä salasi."