"Saat uskoa, ettei siitä kihlauksesta tule mitään! Saat uskoa! Hän on vielä lapsi!"
Tyttö tiesi itse olevansa kiistan esineenä. Kylmä naisen ääni — hänen äitinsä — kuului vastaavan:
"Riittää, riittää, ole toki järkevä! Hän suostuu odottamaan viisi kuusi vuotta naimisiinmenoa, ja koko kreivikunnassa ei ole hänen veroistaan miestä."
"Siitä ei tule mitään! Hän on neljännelläkymmenellä. Sehän olisi synti ja häpeä."
"Hän on tasan kolmenkymmenen ja paras ja hienoin mies, mitä ajatella saattaa — kaikin puolin sopiva."
"Hän on köyhä!"
"Hänen isänsä ja vanhemmat veljensä ovat hovin suosiossa — ketään ei kutsuta niin usein kuin heitä — ja Bettyn omaisuudella hän — kenties — voi päästä parooniksi."
"Taidat olla itsekin häneen rakastunut?"
"Kuinka voit noin minua loukata, Thomas! Ja eikö ole uskomatonta, että puhut synnistä ja häpeästä, vaikka omassa päässäsi pyörii samanlaisia suunnitelmia? Sinä tiedät varsin hyvin, että niin on laita. Joku itse valitsemasi pökkelö — joku mitätön maalaisherra, joka elelee takamaillasi, Falls-Parkissa — jonkin juomaveikkosi poika — —."
Enempäin todisteiden sijaan purkausi talonherran suusta sadatustulva. Päästyään tyyntymään sen verran, että voi lausua yhtenäisen ajatuksen, hän virkkoi: "Te räkytätte ja pyydätte vallita, rouvaseni, koska olette tämän talon haltija. Te olette omassa talossanne, omalla tilallanne. Mutta sallikaa minun sanoa, että kun tulin tänne enkä vienyt teitä oinaan talooni, niin se johtui pelkistä sopivaisuussyistä. Mitä perh—! Enhän minä ole mikään kerjäläinen! Onhan minulla oma tilani! Onko minun puistokäytäväni lyhyempi kuin sinun? Eivätkö minun pyökkini ole sinun tammiesi veroiset? Minä olisin elänyt tyytyväisenä omassa rauhallisessa talossani, ellet sinä olisi houkutellut minua pois juonillasi ja tempuillasi. Totisesti, minä lähden takaisin; minä en viitsi enää asua luonasi! Vain Bettymme vuoksi olen täällä näin kauan pysytellyt!"