»Milloinkahan tämä talo lienee rakennettu?» kysyi herra Hoffstede vinosti yli pöydän Buddenbrook vanhemmalta, joka seurusteli hyväntuuliseen ja hiukan ivalliseen tapaan madame Köppenin kanssa.
»Vuonna… odotahan… noin 1680, ellen erehdy. Poikani on muuten paremmin selvillä sellaisista asioista…»
»Kahdeksankymmentäkaksi», vahvisti eteenpäin kurottuen konsuli kaukaa pöydän alapäästä, jossa hän istui vierusnaista vailla senaattori Langhalsin rinnalla. »Talvella vuonna 1682. Ratenkamp & K:nin loistava taloudellinen nousu alkoi juuri siihen aikaan… Surullista, että tuon kauppahuoneen merkitys on vähennyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana…»
Nyt syntyi keskustelun kulussa yleinen pysähdys, jota kesti puoli minuuttia. Kukin katsoi lautaselleen jääden ajattelemaan tuota ennen niin loistavaa sukua, joka oli rakennuttanut tämän talon, asunut siinä niin kauan ja poistunut siitä köyhtyneenä, hävinneenä…
»Niin, on se surullista», sanoi kaupanvälittäjä Grätjens; »kun ajattelee, mikä järjettömyys aiheutti häviön… Dietrich Ratenkampin ei olisi pitänyt ottaa kumppanikseen Geelmaackia! Minä aavistin pahaa, kun hän ryhtyi asiain hoitoon. Olen kuullut mitä luotettavimmalta taholta, hyvä herrasväki, miten hirveästi hän keinotteli Ratenkampin selän takana vekseleillä ja tunnusteilla liikkeen nimissä… Viimein siitä tuli loppu… Pankit alkoivat epäillä, maksut jäivät suorittamatta… Ette voi aavistaa, millaista se oli. Kuka piti silmällä varastoa? Geelmaack. Kaikki oli kuin rottien hallussa vuodesta vuoteen! Mutta Ratenkamp ei välittänyt mistään…»
»Hän oli kuin herpaantunut», sanoi konsuli. Hänen kasvoilleen oli levinnyt synkkä ja suljettu ilme. Hän liikutti lusikkaansa liemessä eteenpäin kumartuneena, katsahtaen silloin tällöin nopeasti pienillä, pyöreillä silmillään pöydän yläpäähän.
»Hän eli painostuksen alla, ja minun luullakseni se on käsitettävissä. Mikä sai hänet liittymään Geelmaackiin, joka toi mitättömän lisän liikepääomaan ja josta ei kellään ollut hyvää käsitystä? Hän tunsi kai tarvetta sälyttää osa pelottavasta edesvastuusta jonkun toisen hartioille huomatessaan, että asiat alkoivat liukua auttamattomasti alamäkeen… Sen kauppahuoneen tehtävä oli loppunut, se suku oli passée. Wilhelm Geelmaack on varmasti antanut vain viime sysäyksen perikatoa kohti…»
»Te olette siis sitä mieltä, kunnioitettu herra konsuli», virkkoi pastori Wunderlich epäilevästi hymyillen ja kaataen samalla punaviiniä vierusnaiselleen ja itselleen, »että kaikki olisi käynyt samaa latua myös ilman Geelmaackin mieletöntä liikkeenhoitoa?»
»Ehkä ei aivan», sanoi konsuli miettivästi kääntymättä erityisesti kenenkään puoleen. »Mutta minä uskon, että Dietrich Ratenkampin täytyi ehdottomasti liittyä Geelmaackiin, jotta kohtalo täyttyisi… Hänen on täytynyt toimia torjumattoman pakon alla… Minä olen vakuutettu siitä, että hän on osittain tuntenut kumppaninsa hommat ja ettei hän myöskään ollut aivan tietämätön varastonsa tilasta. Mutta hän oli kuin jähmettynyt…»
»No, assez, Jean», virkkoi Buddenbrook vanhempi laskien lusikan kädestään. »Tuo on niitä sinun teorioitasi…»