Konsuli kohotti hajamielisesti hymyillen lasin isäänsä kohti. Mutta
Lebrecht Kröger sanoi:
»Pysytelkäämme mieluummin iloisessa nykyhetkessä!»
Sitten hän tarttui varovasti, sirolla liikkeellä valkoviiniputeliinsa, jonka korkissa oli pieni hopeanvärinen hirven kuva, vei sen hiukan sivuun ja tarkasti kirjoitusta. »C. F. Köppen», hän luki ja nyökkäsi viinikauppiaalle; »aivan niin, mitä me olisimmekaan ilman teitä!»
Kultaraitaiset Meissen-porsliiniset lautaset vaihdettiin uusiin madame
Antoinetten pitäessä tarkasti silmällä palvelustytön liikkeitä.
Mamsseli Jungmann huusi määräyksiä puhetorveen, jonka kautta keittiö
oli yhteydessä ruokasalin kanssa. Tarjottiin kalaa, ja pastori
Wunderlich lausui ottaessaan varovasti lautaselleen vadilta:
»Iloinen nykyhetki ei ole aina niin aivan päivänselvä asia. Nämä nuoret, jotka tässä iloitsevat meidän vanhain keralla, eivät suinkaan ajattele, että elämä on saattanut olla toisenlaistakin… Minulla on useamman kerran ollut kunnia ottaa henkilökohtaisesti osaa isäntä väkemme kohtaloihin… Joka kerran kun näen nämä» — hän kääntyi madame Antoinetten puoleen nostaen pöydältä raskaan hopealusikan — »ajattelen, eivätkö ne mahtane kuulua niihin kapineihin, joita ystävämme filosofi Lenoir, hänen majesteettinsa keisari Napoleonin kersantti, anno 1806 piteli käsissään… ja muistan tapaamistamme Alfstrassella, madame…»
Madame Buddenbrook katsoi syliinsä hämillään ja muistoihin vaipuneena. Tom ja Tony, jotka eivät syöneet kalaa, huusivat pöydän alapäästä miltei yhteen ääneen: »Kertokaa, kertokaa, isoäiti!» Mutta pastori, joka tiesi, ettei madame Buddenbrook mielellään itse puhunut tuosta hänelle hiukan kiusallisesta tapauksesta, alkoi hänen sijastaan vielä kerran kertoa pientä vanhaa tarinaa, jonka lapset olivat kuulleet ainakin kymmenen kertaa, mutta joka vielä saattoi olla tuntematon jollekulle seurassa olijalle…
»Lyhyesti, tarina on tällainen: Oli kylmä ja sateinen marraskuun iltapäivä, ja minä olin tulossa eräältä virka-asialta Alfstrassea pitkin ajatellen huonoja aikoja. Ruhtinas Blücher oli poissa, ranskalaiset kaupungissa, mutta yleistä kiihtymystä ei juuri paljon huomannut. Kadut olivat tyhjät, asukkaat istuivat kodeissaan suojaa hakien. Teurastajamestari Prahl, joka kädet housuntaskuissa oli seisonut ovensa edustalla ja sanonut raikuvalla äänellä: 'On tämä menoa, kaikkea sitä —!' oli saanut kuulan päähänsä… Ajattelin siinä kulkiessani: mitähän jos olisi käydä katsomassa Buddenbrookeja, pieni rohkaisu ei teline pahaa; talon herra makaa vuoteessa päässä ruusu, ja madamella on varmaan paljon hommaa majoituksesta.
»Silloin, juuri sillä hetkellä, kenen näenkään tulevan vastaani? Kunnioitetun madame Buddenbrookimme, mutta minkälaisessa tilassa? Hän rientää sateessa hatuttomin päin, olkahuivi hätäisesti ympärille kiedottuna, puolijuoksua, coiffure aivan epäjärjestyksessä… Taikka coiffuresta saattoi tuskin puhua, madame.
'Kuinka miellyttävä surprise!' sanon minä rohjeten tarttua häntä käsivarteen, koska hän ei huomannut minua ja koska aavistin pahaa. 'Minne kiire, hyvä madame?' Nyt huomaa hän minut, katsoo minuun ja huohottaa: 'Tekö siinä olette… jääkää hyvästi! Kaikki on lopussa! Minä hyppään Traveen!' 'Varjelkoon!' sanon minä tuntien kalpenevani. 'Teidän paikkanne ei ole siellä, madame! Mitä on tapahtunut?' Ja minä puristan teitä niin lujasti käsivarresta kuin sopivaisuus suinkin sallii. 'Mitäkö on tapahtunut?' huutaa hän vapisten. 'Ne ovat hopean kimpussa. Uskomatonta! Voitteko ajatella! Ja Jean makaa pää käärittynä vuoteessa voimatta auttaa! Eikä hänestä olisi apua, vaikka hän olisi jaloillaankin! Ne varastavat minun lusikkani, hopealusikkani, voitteko ajatella, Wunderlich, ja nyt minä hyppään Traveen!
No niin, minä pidätän yhä ystävätärtämme käsivarresta ja sanon mitä sellaisessa tilaisuudessa on tapana sanoa. 'Rauhoittukaa', sanon minä, 'paras ystävä!' ja 'asia saadaan vielä autetuksi!' ja 'koettakaamme puhua heille', 'rauhoittukaa, Jumalan tähden, lähtekäämme takaisin!' Ja minä vien hänet katua pitkin takaisin hänen kotiinsa. Ruokasalissa, yläkerroksessa tapaamme sotamiehet, kaksikymmentä kappaletta, jotka olivat jääneet taloon madamen paetessa, suuren arkun kimpussa, jossa säilytettiin hopeoita.