'Kenen kanssa teistä, hyvät herrat, saan neuvotella', kysyn kohteliaasti. Miehet alkavat nauraa ja huutaa: 'Jokaisen kanssa, hyvä mies!' Mutta sitten astuu eräs heistä esiin. Hän on pitkä kuin honka, hänellä on musta suippoparta ja suuret, punaiset, kalunoiduista hihoista esiinpistävät kädet. Hän esittää itsensä. 'Lenoir', sanoo hän vieden vasemman käden hatun laitaan, sillä oikeassa hänellä on kimppu hopealusikoita, viisi kuusi kappaletta, 'Lenoir, kersantti. Mitä herra tahtoo?'
'Herra upseeri!' sanon minä osoittaen point d'honneur'iä, 'onko tämä homma teidän loistavan chargenne mukaista?… Kaupunkimme ei ole sulkenut porttejaan keisarilta…' — 'Mitä tehdä!' hän vastaa. 'On sota. Miehet tarvitsevat tämäntapaisia kappaleita…!'
'Teidän tulisi olla huomaavainen', keskeytän minä, sillä olen keksinyt jotakin. 'Tämä rouva', sanon minä, sillä mitä ei ihminen sano sellaisessa tapauksessa, talon valtiatar, ei ole saksalainen, hän on melkein teidän kansalaisenne, hän on ranskatar… ' — ' Kuinka, ranskatar?' toistaa hän. Ja mitä luulette tuon pitkän hongankolistajan lisäävän? — 'Maastamuuttaja siis?' hän virkkaa. 'Mutta sitten hän on filosofian vihollinen!'
Olen kuin puulla lyöty, mutta hillitsen nauruni. 'Te tunnutte olevan teräväjärkinen. Pyydän saada vielä toistaa, ettei minun mielestäni moinen homma ole arvonne mukaista!' — Hän on vaiti hetken aikaa, mutta sitten hän äkkiä sävähtää punaiseksi, viskaa kuusi lusikkaansa arkkuun ja huutaa: 'Mistä te tiedätte minun aikoneen muuta kuin tai kastaa näitä lusikoita hiukan! Kauniita tavaroita! Jos joku miehistäni ottaisi yhden muistoksi mukanaan, niin…'
Ja kyllä he ottivatkin niitä muistoksi, ei siinä auttanut inhimillinen eikä jumalallinen laki… He eivät kai tunteneet muuta jumalaa kuin tuon pienen peloittavan miehen…
VIIDES LUKU.
»Näittekö te hänet, herra pastori?» —
Lautasia vaihdettiin jälleen. Nyt ilmestyi pöytään suunnaton tiilenpunainen, taikinoitu, keitetty ja savustettu siankinkku ruskean, hapahkon Chalotten-kastikkeen kera, sivuruokana sellainen määrä vihanneslajeja, että yksi ainoa vati olisi kyennyt ravitsemaan koko seuran. Lebrecht Kröger ryhtyi leikkaamaan paistia. Kyynärpäät sirosti koholla, pitkät etusormet suoraan veitsen ja haarukan selkää pitkin leikkasi hän huolellisesti mehukkaita viipaleita. Ruokalajiin kuului myös konsulitar Buddenbrookin ylpeys »venäläinen hillo», hauskasti kirpelöivä, viinansekainen säilykehedelmäseos. —
Pastori Wunderlichin täytyi ikäväkseen tunnustaa, ettei hän ollut itse koskaan nähnyt Bonapartea. Mutta Buddenbrook vanhempi ja Jean Jacques Hoffstede olivat joutuneet näkemään hänet kasvoista kasvoihin; edellinen Pariisissa, juuri ennen Venäjän sotaretkeä, eräässä paraadissa Tuileries'n linnanpihalla, jälkimmäinen Danzigissa…
»Ei hän, hyvät ihmiset, ollut hauskan näköinen», hän sanoi työntäen suuhunsa haarukalle taitavasti ladotun kinkku-, peruna- ja ruusukaalikuorman ja samalla kohottaen kulmakarvansa korkealle.