»Hän kuuluu muuten viettäneen iloisia päiviä Danzigissa. Hänestä kulki siihen aikaan eräs hauska juttu…» Hän pelasi kaiket päivät korttia saksalaisten kanssa, usein suurista summista, mutta illalla pelasi hän kenraaleittensa kera. 'N'est-ce pas. Rapp', kysyi hän kerran nostaen pöydältä kourallisen kultaa, 'les Allemands aiment beaucoup ces petits Napoleons?'
— Oui, sire, plus que le Grand! vastasi Rapp.
Kesken yleistä iloisuutta, joka yltyi meluavaksi, — Hoffstede oli kertonut jutun hyvin sattuvasti, jopa matkinut keisarin kasvojenilmettäkin — sanoi vanha Buddenbrook:
»Leikki sikseen, täytyy kuitenkin kunnioittaa hänen henkilöllistä suuruuttaan… mikä tahdon mies!»
Konsuli pudisti vakavasti päätään.
»Eipä niinkään, me nuoremmat emme enää ymmärrä sen miehen kunnioitettavuutta, joka murhautti Enghienin herttuan, tapatti Egyptissä kahdeksansataa vankia…»
»Tuo kaikki on kenties liioiteltua ja vääristeltyä», sanoi pastori Wunderlich. »Herttua oli ehkä kevytmielinen ja kapinoiva herra, ja mitä tulee vankeihin, oli heidän mestauttamisensa luultavasti puolueettoman sotaneuvoston harkittu ja välttämätön päätös…»
Ja hän kertoi eräästä lukemastaan kirjasta, joka oli ilmestynyt joitakin vuosia sitten: sen oli kirjoittanut eräs keisarin sihteereistä, ja se oli erittäin mielenkiintoinen…
»Yhdentekevää», väitti konsuli yhä, puhdistaen kynttilää, joka oli alkanut lepattaa hänen edessään seisovassa kynttilänjalassa. »Minä en ymmärrä, minä en saata käsittää, että tuota ihmishirviötä ihaillaan! Uskonnollisten tunteiden elähyttämänä kristittynä en minä voi löytää sydämestäni tuollaisen ihailun rahtuakaan.»
Hänen kasvoilleen oli levinnyt hiljainen, haaveileva ilme, ja hänen päänsäkin oli painunut hiukan kallelleen.