Samalla näytti siltä kuin hänen isänsä ja pastori Wunderlich olisivat huomaamattomasti hymyilleet toisilleen.
»Niin kyllä», äännähti Johann Buddenbrook hyväntahtoisesti, »mutta pienet Napoleonit eivät olleet hullumpia, eikö niin? Minun poikani ihailee enemmän Louis Philippeä», lisäsi hän sitten.
»Ihailee?» toisti Jean Jacques Hoffstede hiukan ivallisesti… »Hauska rinnastelu! Onko Philipp Egalitéssakin ihailemista…»
»Minun mielestäni heinäkuun-yksinvallassa on paljon oppimista…» Konsuli puhui vakavasti innostuen aiheesta. »Ranskalaisen perustuslaillisuuden ystävällinen ja aulis suhtautuminen ajan uusiin käytännöllisiin ihanteihin on erittäin kiitettävä asia…»
»Käytännölliset ihanteet… kyllä vain…» Ukko Buddenbrook leikitteli kultaisella rasiallaan suoden leukaluilleen hetken levon. »Käytännölliset ihanteet… ehei, minä en kannata niitä ollenkaan!» Hän unohti suuttumuksesta puhua murretta. »Joka puolella nousee nykyään taloudellisia laitoksia ja teknillisiä laitoksia ja kauppakouluja kuin sieniä maasta, ja kimnaasi- ja klassillinen sivistys ovat yht'äkkiä hölynpölyä, eikä kukaan ajattele muuta kuin kaivoksia… ja teollisuutta… ja rahan hankintaa… Hyvähän se on kaikki, erittäin hyvä! Mutta hiukan typerää toiselta puolen, ajanpitkään — eikö niin? En tiedä miksi se minua tympäisee… en tarkoita mitään,Jean… Heinäkuun-yksinvalta on hyvä asia…»
Senaattori Langhals samoin kuin Grätjens ja Köppen puolustivat konsulia… »Ei, kyllä tuota Ranskan hallitusta ja samantapaisia Saksassa ilmenneitä pyrinnöitä täytyy kunnioittaa…» — Herra Köppen oli tullut vielä punaisemmaksi aterian aikana ja hengitti kuuluvasti, mutta pastori Wunderlichin kasvot pysyivät valkoisina, vaikka hän tyhjensi tyynesti lasin toisensa perästä.
Kynttilät paloivat vähitellen yhä alemmaksi, levittäen silloin tällöin hienoa vahanhajua pöydän yli, ilmanhengen puhaltaessa syrjään liekin.
Istuttiin korkeaseluksisilla, jykevätekoisilla tuoleilla, syötiin raskailla hopeisilla pöytäkaluilla vankkoja, maukkaita ruokia, juotiin väkeviä, hyviä viinejä ja tämän ohella keskusteltiin. Pian jouduttiin kauppa-asioihin ja alettiin huomaamatta käyttää yhä enemmän murretta, tuota miellyttävän raskaskäänteistä puhetapaa, johon tuntui sisältyvän sekä kauppakielen nasevuus että eräänlainen hyvinvoipa huolimattomuus ja jota vielä tavantakaa liioiteltiin hyväntahtoisella itseivalla.
Naiset eivät olleet kauan seuranneet väittelyä. Madame Kröger johti puhetta heidän tahollaan, selittäen mitä kiehtovimmin karppien keittämistä punaviinissä… »Ne pitää paloitelia kunnollisesti, rakkaimpani, ja sitten pannaan kattilaan höysteeksi sipulia, neilikoita ja korppuja ja sitten ne nostetaan tulelle, lisätään hiukan sokeria ja lusikallinen voita… Mutta niitä ei saa suinkaan pestä, rakkaimpani, ne pitää keittää verineen päivineen…»
Ukko Kröger päästi kuuluville parhaat sukkeluutensa. Mutta konsuli Justus, hänen poikansa, joka istui tohtori Grabowin vieressä pöydän alapäässä lasten lähettyvillä, oli ryhtynyt leikkisään sanakiistaan mamsseli Jungmannin kanssa; tämä sipristi ruskeita silmiään pitäen tapansa mukaan veistä ja haarukkaa koholla ja liikutellen niitä hiljaa edestakaisin. Vanha konsulitar oli keksinyt uuden lempinimen puolisolleen. »Karitsapumpukkani!» sanoi hän heiluttaen päähinettään hellyyden vallassa.