Keskustelu keskittyi taas yleiseksi Jean Jacques Hoffsteden alkaessa puhua lempiaiheestaan, Italian-matkasta, jonka hän oli tehnyt viisitoista vuotta sitten erään rikkaan hampurilaisen sukulaisen seurassa. Hän kertoi Venetsiasta, Roomasta ja Vesuviuksesta, kuvaili Villa Borghesea, jossa Goethe-vainaja oli kirjoittanut osan Faustiaan, kertoi ihastuneesti renessanssin aikuisista suihkulähteistä, jotka levittivät ympärilleen viileyttä, huolellisesti leikatuista puistokäytävistä, joiden suojassa oli niin leppoisaa käyskennellä. Siitä muisti joku Buddenbrookien hoidotta jääneen puutarhan, joka sijaitsi aivan Burgtorin takana.
»Niin, ystäväni!» sanoi vanhus. »Harmittelen vielä tänä päivänä, etten aikanani tullut laittaneeksi sitä hiukan inhimillisempään kuntoon! Äskettäin kuljin sen kautta — se tiheikkö on suorastaan häpeäpilkku! Mikä sievä ala se olisikaan, jos sen ruohopenkereet olisivat hoidetut, puut kauniisti keilan- ja kuutionmuotoisiksi leikellyt…»
»Jumalan tähden, isä —! Minä oleilen niin mielelläni kesällä sen pensaikoissa, mutta koko viehätys katoaisi, jos tuo kaunis, vapaa luonto sillä tavoin silvottaisiin…»
»Mutta jos tuo vapaa luonto kuitenkin kuuluu minulle, niin eikö minulla, hitto vieköön, ole oikeus menetellä mieleni mukaan…»
»Voi isä, kun loikoo siellä syvässä ruohikossa rehevän pensaston alla, tuntuu pikemminkin siltä kuin itse kuuluisi luontoon ja kuin ei meillä olisi pienintäkään oikeutta siihen…»
»Krischan, älä syö liikaa», huusi ukko Buddenbrook. »Thildaa se ei haittaa… nielee sisäänsä kuin seitsemän puimakonetta, semmoinen tyttö se on…»
Ja täytyi todellakin ihmetellä tuon hiljaisen, laihan lapsen ruokahalua, lapsen, jonka pitkulaisilla kasvoilla oli niin vanhamainen ilme. Hän oli vastannut kysymykseen, halusiko hän lisää lientä, venyttäen ja nöyrästi: »Kyl-lä-kii-tos!» Hän oli ottanut sekä kalaa että lihaa kahteen kertaan, valiten itselleen suurimmat palat kummastakin, ja sitäpaitsi aimo kasan vihannesruokia, istui likinäköiset silmät lautasessa kiinni ja nautti kaiken kiirehtimättä, hiljaa ja suurina kappaleina. Talon vanhan herran kysymykseen vastasi hän vain hitaasti, hyvänsuovasti, kummastellen ja tuhmansekaisesti: »Herranen-aika-se-tä!» mutta ei antanut häiritä itseään, vaan söi tyynesti edelleen, joskaan se ei miellyttänyt toisia ja joskin häntä pilkattiin, söi köyhän sukulaisen vaistomaisella, tyhjentymättömällä ruokahalulla, sukulaisen, joka on päässyt runsaan, maksuttoman ruokapöydän ääreen, hymyili tunteettomasti ja peitti lautasensa herkuilla, kärsivällisesti, itsepintaisesti, nälkäisenä, laihana.
KUUDES LUKU.
Nyt kannettiin esiin kaksi suurta kristallimaljallista »taivaanmannaa»; se oli kerroksittain järjestetty mantelileivos-, vattu-, pikkuleipä- ja munakiisseliyhdistelmä. Mutta pöydän alapäässä leimusi ihastus, sillä lapsille oli tehty heidän mieliruokaansa, kuumaa luumuvanukasta.
»Thomas, poikaseni, olepas kiltti», lausui Johann Buddenbrook vetäen housuntaskusta raskaan avainkimppunsa. »Toisessa kellarissa oikealla, kolmannella hyllyllä, punaisen Bordeaux'n takana on kaksi pulloa, ymmärrätkö?» Ja Thomas, joka ymmärsi senkaltaisia asioita, juoksi ulos ja palasi jälleen kantaen kahta aivan pölyistä ja hämähäkinverkon peittämää pulloa. Mutta tuo vaatimattomassa kuoressa oleva kullankeltainen, imelä vanha Malvasier-rypälemehu oli tuskin valunut pieniin jälkiruokalaseihin, kun oli käsissä hetki, jolloin pastori Wunderlich nousi ja keskustelun tauotussa alkoi lasi kädessä esittää siroa maljapuhetta. Hän puhui pää hiukan kallellaan, hieno leikkisä hymy valkoisilla kasvoillaan, tehden vapaalla kädellään pieniä sieviä liikkeitä siihen avonaiseen ja miellyttävään tapaan, jolla hän viehätti kuulijoitaan saarnatuolissakin seisoessaan… »Tyhjentäkäämme siis, kunnon ystäväni, lasillinen tätä jaloa juomaa kunnioitetun isäntäväkemme kunniaksi heidän uudessa, komeassa kodissaan — Buddenbrook-suvun, sen läsnäolevien, samoin kuin poissaolevien jäsenten menestykseksi… eläköön!»