»Myöhemmin illalla, Jean. Mennään nyt, toiset odottavat…»
Konsuli kätki paperin povitaskuunsa, tarjosi käsivartensa äidilleen, ja sitten he yhdessä astuivat kynnyksen yli kirkkaasti valaistuun ruokasaliin, jossa seura juuri oli ehtinyt asettua paikoilleen pitkän pöydän ympärille.
Seinän taivaansiniselle taustalle oli maalattu hoikkia pylväitä ja kreikkalaisten jumalien kuvapatsaita. Raskaat punaiset verhot oli vedetty ikkunain eteen, ja huoneen joka nurkassa paloi korkeassa kullatussa haarajalassa kahdeksan kynttilää, lukuunottamatta pöydällä hopeaisissa jaloissa palavia kynttilöitä. Jykevän ruokakaapin yläpuolella, vastapäätä maisemahuoneen ovea, riippui suuri öljymaalaus, joka kuvasi italialaista merenlahtea ja jonka utuisen sininen sävy oli tässä valaistuksessa erittäin vaikuttava. Seinustoilla oli suuria, jäykkäselkäisiä, punaisella damastilla päällystettyjä sohvia.
Madame Buddenbrookin kasvoilta oli kadonnut viimeinenkin huolen ja levottomuuden jälki hänen asettuessaan pastori Wunderlichin ja vanhan herra Krögerin väliin, joka istui leveänä ikkunan puoleisella seinällä.
»Bon appétit!» virkkoi hän sydämellisesti, nyökäten keveästi ja nopeasti ympärilleen ja antaen samalla katseensa kulkea koko pöytäkunnan yli aina lapsiin asti…
NELJÄS LUKU.
»Kuten sanottu, kunnia talolle, Buddenbrook!» kaikui herra Köppenin mahtava ääni yli muun keskustelun, kun sisäkkö, jolla oli paljaat punaiset käsivarret, paksu raitainen hame ja pieni päälaella kekottava valkoinen myssy, oli tarjoillut kuumaa vihanneslientä paahdetun leivän kera mamsseli Jungmannin ja yläkerrassa asuvan konsulin palvelustytön kanssa, ja kun oli alettu varovasti maistella sitä.
»Kunnia talolle! Kaikki on niin tilavaa ja upeata… täällä kelpaa elää, sen minä sanon…» Herra Köppen ei ollut kuulunut talon entisen omistajan seurapiiriin. Hän oli vasta äskettäin tullut rikkaaksi, eikä hänen sukunsa juuri ollut kaikkein hienoimpia; hän ei myöskään, paha kyllä, ollut vielä voinut luopua eräistä arkisista lauseparsista, kuten esimerkiksi »sen minä sanon». Sitäpaitsi lausui hän eräät sanat kirjakielestä poikkeavasti.
»Eikä se ole ihan vähän maksanutkaan», huomautti herra Grätjens kuivasti tarkastellen käsikourunsa läpi perinpohjaisesti maisemataulua — hänhän sen tiesi, jos kukaan.
Vieraat oli järjestetty mikäli mahdollista siten, että herroja istui naisten välissä, ja sukulaisten rivi oli katkaistu sijoittamalla joukkoon perheystäviä. Mutta täydelleen ei tätä periaatetta ollut voitu noudattaa, esimerkiksi Överdieck-vanhukset istuivat melkein sylitysten, innokkaasti toisilleen nyökkäillen. Mutta ukko Kröger mahtaili kookkaana ja suoraselkäisenä senaattorinrouva Langhalsin ja madame Antoinetten välissä jakaen siroja kädenliikkeitään ja hillittyjä sukkeluuksiaan vuoroin kummallekin.