KOLMAS LUKU.
Nuorempi talon herroista oli yleisen liikehtimisen aikana koetellut kädellään vasenta rintapieltään, jossa rapisi paperi. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut seurusteluhymy; sitä seurasi nyt jännittynyt, huolestunut ilme, ja ohimoilla liikehti pari jännettä kuin olisi hän purrut hampaansa yhteen. Vain näön vuoksi astui hän pari askelta ruokasalia kohti, mutta jäi sitten jälkeen hakien silmillään äitiänsä, joka oli menossa kynnyksen yli viimeisten vieraiden joukossa pastori Wunderlichin rinnalla.
»Pardon, hyvä herra pastori… Pari sanaa, äiti!» Ja pastorin nyökätessä hilpeästi suostumuksen merkiksi vei konsuli Buddenbrook vanhan rouvan takaisin maisemahuoneeseen, ikkunan ääreen.
»Sanalla sanoen. Gottholdilta on tullut kirje», sanoi hän nopeasti ja hiljaa, katsoen äitinsä kysyviin, tummiin silmiin ja vetäen taskustaan kokoontaitetun, sinetöidyn paperin. »Tämä on hänen käsialaansa… Se on jo kolmas kirje, ja isä on vastannut vain ensimmäiseen… Mitä minun pitää tehdä? Se saapui jo kahden aikaan, ja minun olisi pitänyt antaa se isän käteen kauan sitten, mutta en hennoisi turmella hänen hyvää tuultaan tänään. Mitä te arvelette? Vielähän me ehdimme hänen kanssaan puhua…»
»Olet oikeassa, Jean, odotetaan!» sanoi madame Buddenbrook tarttuen tapansa mukaan ripeästi poikansa käsivarteen. »Mitähän se saattaakaan sisältää!» lisäsi hän sitten huolestuneesti. »Hän ei anna perään, vaan rettelöi oman osuutensa lunastussummasta… Ei, ei, Jean, ei nyt… Mieluummin illalla, ennen maatamenoa…»
»Mitä minun pitää tehdä?» uudisti konsuli ravistaen alaspainunutta päätään. — »Olen itse monesti aikonut pyytää isää myöntymään… Asia ei saa näyttää siltä kuin minä, velipuoli, olisin tunkeutunut vanhempien suosioon ja hautoisin hankkeita Gottholdia vastaan… isänkin takia tahdon välttää sellaista asemaa. Mutta ollakseni rehellinen… minä olen kuitenkin associé. Ja Bethsy ja minä olemme maksaneet aivan kohtuullisen vuokran toisesta kerroksesta… Mitä tulee Frankfurtissa olevaan sisareen, on se asia kunnossa. Hänen miehensä nauttii jo nyt, isän eläessä, luovutusmaksua, joka on vain neljännes talon koko kauppasummasta… Se on edullinen sitoumus, johon isä suostui arvelematta ja josta täytyy iloita kauppahuoneen asioiden kannalta. Jos nyt isä osoittautuu aivan mahdottomaksi Gottholdin suhteen, on se…»
»Joutavia, Jean, sinun suhteesi asiaan on toki selvä. Mutta Gotthold uskoo, että minä, hänen äitipuolensa, huolehdin vain omista lapsistani vieroittaen hänet tahallani hänen isästään. Sehän se on surullisinta.»
»Se on kokonaan hänen syynsä!» huudahti konsuli melkein kiihtyneesti, mutta alensi sitten äänensä katsahtaen ruokasaliin päin. »Koko tämä surullinen suhde on hänen aiheuttamansa! Ajatelkaa nyt! Miksi hän ei saattanut olla ymmärtäväinen! Minkätähden hänen täytyi naida tuo demoiselle Stüwing ja koko… se puotihomma…» Konsuli naurahti harmistuneesti ja hämillään. »Isän vastenmielisyys tuota puotia kohtaan on heikkoutta; mutta Gotthold olisi voinut taipua tähän pieneen turhamaisuuteen…»
»Voi, Jean, parasta olisi, kun isä suostuisi!»
»Mutta voinko minä kehoittaa häntä siihen?» huohotti konsuli vieden kiihtyneesti käden otsalleen. »Minä kannatan asiaa henkilökohtaisesti, siksi minun pitäisi sanoa: maksakaa, isä. Mutta minä olen myöskin associé, olen hoitanut liikkeemme asioita, ja ellei isä katso olevansa velvollinen luovuttamaan liikepääomasta mainittua summaa tottelemattomalle, niskoittelevalle pojalle, niin… On kysymyksessä yli yksitoistatuhatta taaleria. Se on iso raha… Ei, ei, en mitenkään voi kehoittaa häntä siihen… mutta en myöskään panna vastaan. En tahdo olla tekemisissä koko asian kanssa, koko kohtaus isän kanssa on minulle désagréable…»