»Voi, minä pelkään, minä pelkään!» toisti konsulitar kulkien edestakaisin katse neuvottomasti harhaillen.
KOLMAS LUKU.
Konsuli Buddenbrook kulki nopein askelin laajan alueensa läpi. Astuttuaan Bäckergrubelle kuuli hän takaansa askelia ja näki kaupanvälittäjä Goschin pitkään, maalaukselliseen viittaansa kiedottuna myös aikovan istuntoon tätä sivukatua pitkin. Nostaessaan toisella pitkällä, laihalla kädellään jesuiittahattuansa ja tehden toisella sulavan, nöyrän kunnioittavan liikkeen, lausui hän tukahtuneella, kireällä äänellä: »Herra konsuli… tervehdin teitä!»
Kaupanvälittäjä Gosch, noin neljänkymmenen ikäinen vanhapoika, oli ulkomuodostaan huolimatta maailman rehellisin ja hyväntahtoisin ihminen; hän oli vain kaunosielu, erikoisluontoinen mies. Hänen sileäksiajelluille kasvoilleen tunnusomaista oli kaareva nenä, suippo, ulkoneva leuka, terävät piirteet, leveä, alaspäin taipunut suu ja vihaisesti yhteen nipistyneet huulet. Hänen tarkoituksensa, — joka onnistui sangen hyvin — oli esittää kaunista, pirullista vehkeilijää, jotakin Mefistofeleen ja Napoleonin välimuotoa, joka pahuudessaan, ilkeydessään, peloittavuudessaan oli mieltäkiinnittävä… Hänen harmaantunut, silmille kammattu tukkansa teki synkän vaikutuksen. Hän oli sydämestään pahoillaan, ettei hänellä ollut kyttyrää. — Hän oli outo, rakastettava ilmiö tämän vanhan kauppakaupungin piirissä. Hän kuului kaupunkilaisiin, sillä hän harjoitti pientä, vakavaraista ja vaatimattomuudestaankin huolimatta kunniassa pidettyä välityskauppaa; mutta hänen ahtaassa, pimeässä konttorissaan oli suuri kirjakaappi, joka oli täynnä kaikenkielisiä runoteoksia, ja hänen huhuiltiin kaksikymmenvuotiaasta saakka puuhanneen Lope de Vegan koottujen teosten kääntämistä… Kerran hän oli näytellyt eräässä harrastelijain toimeenpanemassa näytelmätilaisuudessa Domingoa Schillerin Don Carloksessa. Tämä oli hänen elämänsä loistokohta. — Hänen huuliltaan ei oltu koskaan kuultu epäjaloa sanaa, ja kaupallisissakin keskusteluissa käytti hän yleistä puhekieltä, pinnistäen sen vain esiin hampaittensa välistä ja kasvojaan vääristellen aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Haa, senkin roisto! Kiroan sinut haudassakin!» Hän oli monella tapaa autuaasti kuolleen Jean Jacques Hoffsteden seuraaja ja perillinen; hänen olemuksensa oli vain synkempi ja mahtipontisempi. Hänessä ei ollut sitä leikillistä iloisuutta, jonka Johann Buddenbrook vanhemman ystävä oli perinyt edelliseltä vuosisadalta. — Kerran hävisi hän pörssissä yhdellä kertaa kuusi ja puoli taaleria arvopapereissa, jotka hän oli ostanut summakaupalla. Silloin saivat hänen mahtipontiset tunteensa hänessä täyden vallan, ja hän toimeenpani näytöksen. Hän lysähti penkille yhteen kasaan kuin olisi kärsinyt Waterloon tappion, iski nyrkin vasten otsaansa ja toisti useampaan kertaan, katsoen kohti taivasta herjaavin silmin: »Haa, kirous!» Pienet, tasaiset, varmat voitot, joita hänelle tuotti jonkun kiinteistön kauppa, ikävystyttivät häntä perinpohjin, siksi tämä tappio, tämä traagillinen isku, jolla taivas oli rangaissut häntä, kapinoitsijaa, tuotti hänelle nautintoa, onnea, jota kesti monta viikkoa. Toisten sanoessa: »Olen kuullut teidän kärsineen vahinkoa, herra Gosch. Sepä ikävä seikka…», vastasi hän: »Oi, arvoisa ystäväni! Uomo non educato dal dolore riman sempre bambino. Oliko se ote Lope de Vegasta? Ainakin oli varma, että Siegismund Gosch oli oppinut ja merkillinen mies.
»Elämmepä me aikoja!» sanoi hän konsuli Buddenbrookille astuessaan tämän rinnalla kumarassa asennossa keppiinsä nojaten katua ylös. »Myrskyn ja kuohunnan aikoja!»
»Olette oikeassa», vastasi konsuli. »Ajat ovat myrskyiset.
Tämänpäiväinen istunto tulee olemaan jännittävä. Sääty periaate…»
»Kuulkaahan!» jatkoi herra Gosch alkamaansa puhetta. »Minä olen ollut liikkeellä koko päivän ja tarkastanut tuota roskaväkeä. Siinä oli joukossa ihania poikia, joiden silmät hehkuivat intoa ja vihaa..»
Johan Buddenbrook rupesi nauramaan. »Jopa te nyt puhutte, ystäväni! Tunnutte olevan mieltynyt heihin! Ei, suokaa anteeksi… lapsellisuutta se on kaikkityynni! Mitä nuo Uimiset ovat ja tahtovat? Parvi kurittomia nulikoita, jotka käyttävät tilaisuutta hyväkseen saadakseen aikaan hiukan hälinää…»
»Aivan niin! Mutta ei voi kieltää… Olin läsnä, kun teurastajansälli Berkemeyer särki herra Benthienin ikkunaruudun… Hän oli kuin pantteri!» Viimeisen sanan lausui herra Gosch erityisen tiukasti yhteen purruin hampain ja jatkoi sitten: »Ei voi kieltää, että asialla on myös jalo puolensa! Se on kerrankin jotain uutta, tiedättekö, jotain epätavallista, väkivaltaista, myrskyistä, hurjaa… niinkuin ukkonen… Kansa on tietämätöntä, se on totta! Ja sittenkin on sydämeni, tämä sydämeni tässä, sen puolella…» He olivat jo tulleet yksinkertaisen, keltaisella öljyvärillä maalatun talon edustalle, jonka pohjakerroksessa oli porvariston kokoussali.
Tuo sali kuului erään Suerkringel nimisen lesken olut- ja tanssihuoneistoon, mutta oli muutamina päivinä »porvariston» herrojen käytettävänä. Kapeasta, kivillä lasketusta käytävästä, jonka oikealla puolella olivat ravintolahuoneet ja joista tuli oluen ja ruoan hajua, astuttiin sinne vasemmalla olevasta vihreäksimaalatusta lautaovesta, jossa ei ollut ripaa eikä lukkoa ja joka oli niin kaita ja matala, että ei kukaan olisi osannut olettaa sen takana olevan niin suurta huonetta. Sali oli kylmä, alaston ja asumattoman näköinen valkoiseksi kalkittuine kattoineen, jossa parrut näkyivät, ja valkaistuine seinineen. Kolmen ikkunan ristikkopuitteet olivat vihreäksi maalatut, eikä huoneessa ollut uutimia. Vastapäätä niitä olivat amfiteatterin tapaisesti kohoavat istuinrivit; niiden eteen alhaalle oli asetettu vihreällä kankaalla päällystetty, puheenjohtajalle, pöytäkirjurille ja läsnäoleville senaatin jäsenille tarkoitettu pöytä soittokelloilleen, papereineen ja kirjoitusneuvoineen. Ovia vastapäätä oli monta suurta vaatenaulakkoa, täynnä hattuja ja päällysvaatteita.