Kiihkeä äänten sorina kohtasi konsulia ja hänen seuralaistaan heidän astuessaan peräkkäin sisään kapeasta ovesta. He olivat nähtävästi viimeiset tulijat. Huone oli täynnä kaupungin porvareita, jotka kädet housuntaskuissa, selän takana tai ilmaa huitoen seisoivat ryhmissä, neuvotellen keskenään. Järjestön 120:stä jäsenestä oli ainakin 100 saapuvilla. Muutamat maaseudun edustajat olivat katsoneet parhaimmaksi jäädä kotiin vallitsevan rauhattomuuden tähden.
Lähinnä sisäänkäytävän ovea seisoi ryhmä vaatimattomampia porvareita: pari kolme liikkeenomistajaa, eräs kimnaasin opettaja, »orpojen isä» herra Mindermann ja herra Wenzel, suosittu parturi. Herra Wenzel, pieni, vankka, mustaviiksinen mies, jolla oli älykkäät kasvot ja punaiset kädet, oli ajanut samana päivänä konsulin parran; mutta täällä he olivat yhdenvertaisia. Hän oli parhaiden piirien parturi, ajoi melkein yksinomaan Möllendorpfin, Langhalsin, Buddenbrookin ja Överdieckin herrojen partoja, ja hänen kaikkitietäväisyytensä kaupungin asioissa, hänen seuramielisyytensä ja tottunut käytöksensä, jossa kaikesta alamaisuudesta huolimatta sentään aina tuntui oman arvon tunne, oli hankkinut hänelle pääsyn porvaristoon.
»Tietääkö herra konsuli viimeistä uutista?» huusi hän kiihkeästi katsoen vakavin silmin suosijaansa…
»Mitä minun pitäisi tietää, hyvä Wenzel?»
»Aamulla sitä ei vielä tiedetty… Herra konsuli suo anteeksi, mutta se on aivan viimeisin uutinen! Kansa ei aio raatihuoneelle eikä torille! Se tulee tänne ja aikoo uhata meitä! Toimittaja Rübsam on villinnyt heidät…»
»Onko se mahdollista!» sanoi konsuli. Hän tunkeutui etumaisten ryhmien välitse salin keskelle, niissä näki appensa läsnäolevien senaattoreiden Langhalsin ja James Möllendorpfin seurassa. »Onko se totta, hyvät herrat?» hän kysyi kätellen heitä…
Ja toden totta, koko salissa ei puhuttu muusta; metelöitsijät olivat tulossa tänne, saattoi jo kuulla heidän lähestyvän…
»Roistot!» sanoi Lebrecht Kröger kylmästi ja halveksien. Hän oli tullut tänne vaunuissaan. Tuon entisen à la mode-keikarin kookas, ylhäinen vartalo oli tavallisesti, kahdeksankymmenen vuoden painamana, hiukan kumara; tänään hän kuitenkin seisoi aivan suorassa, silmät puoleksi ummessa, suupielet, joiden yläpuolella valkoisten viiksien lyhyet sänget törröttivät, vihaisesti ja ylenkatseellisesti alasvedettyinä. Hänen mustilla samettiliiveillään välkkyi kaksi riviä jalokivinappeja…
Lähellä tätä ryhmää näkyi Heinrich Hagenström, jäntterä herra, jolla oli punertava, harmaantunut poskiparta ja siniruutuisista liiveistä riippuvat paksut kellonvitjat ja jonka yllä oli avonainen lievetakki. Hän seisoi liikekumppaninsa herra Strunckin kanssa keskustellen eikä tervehtinyt konsulia lainkaan.
Hiukan kauempana näkyi kangaskauppias Benthien, hyvinvoivan näköinen herra, ympärillään suuri joukko muita herroja, joille hän kertoi ikkunaruutunsa särkemisestä… »Siihen viskattiin tiilikivi, tiilikivenpuolikas, hyvät herrat! Räiskis… kivi lensi sisään ja putosi vihreälle ripsisilkkipakalle… Senkin roskaväki!… Mutta sehän on valtion asia…» Jostakin nurkasta kuului lakkaamatta herra Stuhtin ääni; hän oli saapunut Glockengiesserstrasselta musta takki villapaidan yllä ja otti nyt osaa kertomukseen toistamalla lakkaamatta: »Katalat! Katalat!»