Johan Buddenbrook kulki ympäri huonetta tervehtien muun muassa vanhaa ystäväänsä C.F. Köppeniä ja tämän kilpailijaa konsuli Kistenmakeria. Hän puristi tohtori Grabowin kättä ja vaihtoi pari sanaa pankinjohtaja Gieseken kanssa, rakennusmestari Voigtin, puheenjohtajan tohtori Langhalsin, senaattorin veljen kanssa, sekä kauppiaiden, opettajien ja asianajajien kanssa…
Istuntoa ei ollut aloitettu, mutta keskustelu oli erittäin vilkas. Kaikki herrat sadattelivat senkin tuhrustajaa, mokomaakin toimittajaa, tuota Rübsamia, jonka tiedettiin villinneen kansanjoukon… ja mitä varten? Oltiin tultu tänne päättämään, oliko kansanedustuksessa säilytettävä säätyperiaate vai muutettava se yleisen, yhtäläisen äänioikeuden pohjalle. Senaatti oli puoltanut jälkimmäistä. Mitä tuo rahvas siis tahtoi. Ravistella herroja kauluksesta, siinä koko juttu. Tämä oli, piru vieköön, mahdottomin asema, missä herrat koskaan olivat olleet! Keräännyttiin senaatin jäsenten ympärille, jotta saataisiin kuulla heidän mielipiteensä. Keräännyttiin myös konsuli Buddenbrookin ympärille, jonka oli saatava kuulla, miten pormestari Överdieck suhtautui asiaan. Sillä siitä pitäen kun senaattori, tohtori Överdieck, konsuli Justus Krögerin lanko, viime vuonna oli tullut senaatin puheenjohtajaksi, olivat Buddenbrookit sukua pormestarille, joka seikka oli kohottanut heidän julkista arvoaan huomattavasti…
Äkkiä kasvoi melu ulkona… Vallankumous oli saapunut istuntosalin ikkunoiden alle!
Kuin yhdellä iskulla taukosi kiihtynyt puhelu sisällä. Seisottiin kädet ristissä vatsan päällä, mykkinä kauhusta, tuijottaen toinen toistaan silmiin taikka ulos ikkunoista, joiden takaa kohosivat nyrkit ja kuului hillitöntä, järjetöntä, korviahuumaavaa huutoa ja ulvomista. Mutta sitten syntyi yhtä täydellinen hiljaisuus kuin salissa, aivan kuin mellastajat olisivat itsekin säikähtäneet menettelyänsä; ja sitten yleisen syvän äänettömyyden vallitessa kuului alimmilta riveiltä, minne Lebrecht Kröger oli istuutunut, yksi ainoa sana, kylmä, hitaasti lausuttu, voimakas sana; »Roistot!»
Heti tämän jälkeen lausuttiin jostakin nurkasta matalalla, järkytetyllä äänellä: »Katalat!»
Ja sitten pälpätti äkkiä kangaskauppias Benthienin kiireinen, vapiseva ja salaperäinen ääni:
»Hyvät herrat… Hyvät herrat… kuulkaa minua… Minä tunnen tämän talon. Kun menee ullakolle, on siellä kattoluukku… Minä olen poikana ammuskellut kissoja sieltä… Sieltä pääsee aivan hyvin naapurin katolle ja sitä tietä turvaan…»
»Viheliäistä raukkamaisuutta!» sihautti kaupanvälittäjä Gosch hampaittensa lomitse. Hän nojasi käsivarret ristissä puheenjohtajan pöytään ja tuijotti pää syvälle painettuna kauhuaherättävin silmin ikkunoihin.
»Raukkamaisuuttako, herra? Kuinka niin? Herra varjelkoon… ne heittävät tiilikiviä! Minä olen saanut tarpeekseni…»
Samassa yltyi taas ulkoa kuuluva melu, kasvamatta kuitenkaan alkuperäiseen kiihkeyteensä. Se kaikui nyt tasaisena, yhtämittaisena, melkeinpä tyytyväisenä muminana, ja joukosta erottui vain joku vihellys ja yksityinen ääni, joka huusi: »Periaate!» tai »Porvarioikeus!»… Porvariedustajat kuuntelivat tuota hartaasti.