»Hyvät herrat», lausui hetken kuluttua puheenjohtaja herra tohtori Langhals hillityllä äänellä kokouksen osanottajille. »Toivon tekeväni kaikkien mielen mukaisesti julistaessani istunnon alkaneeksi…»
Se oli asianmukainen ehdotus, joka ei kuitenkaan saavuttanut pienintäkään kannatusta.
»En minä kannata sitä», sanoi joku niin jyrkän päättäväisesti, ettei se sietänyt vastaväitteitä. Puhuja oli talonpoikainen mies nimeltä Pfahl, Ritzerauerin maalaiskunnasta, Klein-Schretstakenin kylän edustaja. Kukaan ei muistanut kuulleensa hänen ääntään tätä ennen; mutta tällä hetkellä älysivät yksinkertaisimmatkin aivot tuon sanan painavuuden… Pelottomasti ja varmalla valtiollisella vaistolla oli herra Pfahl lausunut julki kaikkien läsnäolevien ajatuksen.
»Herra varjelkoon meitä!» sanoi herra Benthien järkytettynä. »Tuolta ylhäältä penkeiltä näkyy ulos! Ne heittävät tiilikiviä! Oi, varjelkoon, minä olen saanut tarpeekseni…»
»Ja tuo kirottu ovikin on niin kaita!» sanoi viinikauppias Köppen epätoivoisesti. »Jos me pyrimme ulos, niin- puristumme kuoliaiksi!»
»Katalat», lausui herra Stuht kumeasti.
»Hyvät herrat», yritti puheenjohtaja jälleen pontevasti. »Pyydän, harkitkaa sittenkin asiaa… Minunhan on jätettävä kolmen päivän kuluessa tämänpäiväinen pöytäkirja valmiissa muodossa arvoisan pormestarin käytettäväksi… Sitäpaitsi odottaa kaupunki esityksen julkaisemista painettuna… Minä haluaisin siirtyä äänestykseen siitä, aloitetaanko istunto.»
Mutta muutamia harvoja porvareita lukuunottamatta, jotka kannattivat puheenjohtajaa, ei kukaan halunnut siirtyä päiväjärjestykseen. Äänestys olisi ollut tulokseton. Kansaa ei saanut ärsyttää. Kukaan ei tietänyt mitä se tahtoi. Sitä ei saanut loukata mihinkään suuntaan käyvällä päätöksenteolla. Täytyi odottaa ja pysyä hiljaa. Marian-kirkon kello löi puoli viisi…
Päätettiin odottaa kärsivällisesti. Alettiin tottua meluun, joka vuoroin paisui, hiljeni, vaikeni ja yltyi uudelleen. Alettiin rauhoittua, kotiutua, istuutua alemmille penkeille… Noiden kunnon porvarien toimeliaisuus alkoi herätä… Uskallettiin jo siellä täällä puhua kaupoista, yrittipä joku soimiakin niitä… Kaupanvälittäjät lähestyivät tukkukauppiaita… Vankeina istuvat herrat puhelivat keskenään kuin ihmiset, jotka istuvat yhdessä kovan ukkosen käydessä jutellen muista asioista ja kuunnellen vain silloin tällöin kunnioittavasti jatkuvaa jyrinää. Kello tuli viisi, puoli kuusi, alkoi hämärtää. Joskus virkahti joku huoahtaen, että hänen vaimonsa odotti kotona kahville, jolloin herra Benthien uskalsi jälleen muistuttaa kattoluukusta. Mutta useimmat ajattelivat kuten herra Stuht, joka sanoa tokaisi päätään pudistaen: »Minähän olen kuitenkin liian paksu mahtuakseni läpi!»
Johann Buddenbrook oli konsulittaren kehoituksen muistaen pysynyt appensa lähettyvillä ja katsoi tätä hiukan huolestuneen näköisenä kysyessään: »Ei kai tämä pieni seikkailu rasita teitä, isä?»