Lebrecht Krögerin lumivalkoisen tekotukan rajassa oli pari sinistä otsasuonta pullistunut levottomuutta herättävästi, ja hänen toisen kurtistuneen kätensä nypliessä liivien välkkyviä nappeja vapisi polvella toinen käsi, jossa säteili suuri hohtokivi.
»Vielä mitä, Buddenbrook!» sanoi hän hyvin väsyneesti. »Minä olen ikävystynyt, siinä kaikki». Mutta hän osoitti kuitenkin sanojensa teennäisyyden sähähdyttämällä yht'äkkiä hampaittensa välitse: »Parbleu, Jean! Nuo inhoittavat likakintut ansaitsisivat ruutia ja lyijyä!… Mokoma roskaväki…! Roistot!»
Konsuli tyynnytteli häntä. »Noo… noo… Olettehan te oikeassa, tämä on jokseenkin arvoton näytös… mutta niitä tehdä? Täytyy näyttää siltä kuin ei olisi millänsäkään. On ilta. He menevät pian pois…»
»Missä minun vaununi ovat?… Minä tahdon vaununi!» komensi Lebrecht Kröger aivan vimmoissaan. Hänen raivonsa purkautui, koko hänen ruumiinsa tärisi. »Olen tilannut ne kello viideksi!… Missä ne ovat?… Istuntoa ei pidetä… Mitä minä siis teen täällä?… En tahdo antautua narrattavaksi!… Tahdon vaununi!… Solvataanko minun kuskiani? Käykää katsomassa, Buddenbrook!»
»Rakas appi, rauhoittukaa, Jumalan tähden!… Kiihtymys on teille vaarallista! Luonnollisesti… minä menen katsomaan, miten teidän vaunujenne laita on. Olen itsekin kyllästynyt tähän tilaan. Koetan puhua noiden ihmisten kanssa, käskeä heitä kotiin…»
Ja vaikka Lebrecht Kröger pani vastaan, vaikka hän nyt äkkiä komensi kylmällä, halveksivalla äänellä:
»Seis, jääkää tänne! Ette mene minnekään, Buddenbrook!» astui konsuli kiireesti salin läpi.
Aivan pienen vihreän oven edessä pidätti hänet Siegismund Gosch, joka tarttui luisella kädellään häntä käsipuoleen ja kysyi kaameasti kuiskaten: »Minne matka, herra konsuli?…»
Kaupanvälittäjän kasvot olivat tuhansissa syvissä uurteissa. Hurjan päättäväisin ilmein työnsi hän suipon leukansa melkein kiinni nenään, hänen harmaa tukkansa lankesi peloittavana ohimoille ja otsalle, ja hänen päänsä oli niin syvällä olkapäiden välissä, että hänen todellakin onnistui näyttää kyttyräselkäiseltä, kun hän sanoi: »Olen valmis puhumaan kansalle.»
Konsuli sanoi: »Jättäkää se mieluummin minun tehtäväkseni, Gosch…
Minulla on luultavasti enemmän tuttavia siinä joukossa…»