»Olkoon niin!» vastasi kaupanvälittäjä soinnuttomasti. »Te olette tärkeämpi henkilö kuin minä.» Ja korottaen äänensä jatkoi hän sitten: »Mutta minä seuraan teitä, tahdon seisoa vieressänne, konsuli Buddenbrook! Repiköön kahleista päässeiden orjien raivo minut kappaleiksi…»
»Ah, mikä päivä! Mikä ilta!» sanoi hän heidän astuessaan ulos… Hän ei ollut varmaan koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi. »Haa, herra konsuli! Tuossa on kansa!»
He olivat kulkeneet käytävän läpi ja astuivat portaille, jääden seisomaan ylimmälle askelmalle. Jalkakäytävälle vei vain kolme kapeaa porrasta. Katu oli oudon näköinen. Se oli kuin kuollut, ja lähimpien talojen valaistuissa ikkunoissa näkyi uteliaita päitä, jotka tuijottivat porvarien kokoushuoneen edessä tungeksivaan tummaan kapinoitsijajoukkoon. Tuo joukko ei ollut luvultaan paljoa suurempi saliin kokoontuneiden lukua, ja siinä näkyi nuoria satama- ja varastotyömiehiä, kantajia, kansakoulupoikia, muutamia kauppalaivojen merimiehiä ja muuta väkeä, joka asui kaupungin köyhemmissä kortteleissa, kuten »Twietenissä», »Gängenissä», »Wischenissä» ja »Höfenissä». Mukana oli myös muutamia naisia, jotka kaiketi toivoivat yrityksestä samanlaisia seurauksia kuin Buddenbrookin keittiötyttö. Pari kapinallista oli väsyneenä seisomiseen istahtanut katukäytävän reunalle, jossa lie söivät voileipää.
Kello alkoi olla kuusi, mutta vaikka oli jo sangen pimeä, riippuivat öljylamput sytyttämättöminä kadun yllä. Tämä asianhaara, tämä julkinen ja kuulumaton järjestyksen rikkomus oli ensimmäinen seikka, joka vilpittömästi suututti konsuli Buddenbrookia, ja se oli myös syynä siihen, että hän alkoi puhua jotakuinkin tuikealla äänellä:
»Kuulkaa, mitä tuhmuuksia täällä nyt on oikein tekeillä?»
Metelöitsijät olivat hypähtäneet pystyyn jalkakäytävältä. Muutamat konsulin palveluksessa olevat satamamiehet ottivat lakin päästään. Tultiin tarkkaavaisiksi, jotkut töykkivät toisiaan kylkeen ja sanoivat hiljaa: »Se on konsuli Buddenbrook! Konsuli Buddenbrook tahtoo pitää puheen!»
»Pidä suusi, Krischan, se osaa olla riivatun vihainen…»
»Tuo on kaupanvälittäjä Gosch… katso!… Eikö se ole hiukan hassahtava?»
»Corl Smolt!» alkoi konsuli jälleen kiinnittäen pienet, syvällä olevat silmänsä erääseen noin 22:n vuoden ikäiseen varastotyömieheen, jolla oli väärät sääret ja joka seisoi lakki kädessä ja suu täynnä leipää aivan portaiden edessä. »No puhupas nyt, Corl Smolt! Mitä tämä on? Te olette mökisseet täällä koko iltapäivän…»
»Niin, herra konsuli…» sai Corl Smolt sanotuksi leipää pureskellen. »Se on nyt semmoinen asia… se on nyt sillä lailla… että meillä on nyt vallankumous.»