»Kyllä, herra konsuli!»… Ja nakattuaan lakin päähänsä ja vedettyään nahkalipan silmille lähti Corl Smolt harittavin säärin ja heiluvin askelin juoksemaan katua alas.
NELJÄS LUKU.
Kun konsuli Buddenbrook palasi Siegismund Goschin kanssa istuntosaliin, oli se hauskemman näköinen kuin neljännestunti sitten. Sitä valaisi kaksi suurta parafiinilamppua, jotka seisoivat puheenjohtajan pöydällä, ja niiden keltaisessa valossa istuivat ja seisoskelivat herrat kaataen toisilleen pullo-olutta kirkkaisiin seideleihin, kilistellen ja tarinoiden mitä hilpeimmällä mielellä. Rouva Suerkringel, leskirouva, oli käynyt sisällä ja puhellut vankeina istuvien vieraittensa kanssa niitä herttaisimmin, arvellut, että piiritystä saattoi kestää vielä kauankin ja ehdottanut mielevästi pientä sydämen vahvistusta; hän käytti hyväkseen kuohunnan aikoja saadakseen menemään melkoisen määrän kirkasta, jotakuinkin alkoholisisältöistä oluttansa. Rauhanneuvottelijan astuessa sisään raahasi talon renki parhaillaan paitahihasillaan, naama hyväntahtoisessa hymyssä, heidän ohitseen uutta pullokoria, ja vaikka ilta oli pitkälle kulunut, vaikka oli liian myöhä enää aloittaa lakiasetuksen käsittelyä, ei ketään haluttanut vielä keskeyttää yhdessäoloa ja lähteä kotiin. Kahviaika oli joka tapauksessa jo ohi…
Saatuaan runsaasti kädenpuristuksia ja onnitteluja konsuli lähti viipymättä appeaan kohti. Lebrecht Kröger näytti olevan ainoa, jonka mieliala ei ollut parantunut. Suorana, kylmänä ja luotaantorjuvana istui hän paikoillaan, ja konsulin ilmoittaessa vaunujen tuossa tuokiossa ajavan esiin hän vastasi pilkallisella äänellä, joka vapisi katkeruudesta enemmän kuin vanhuudesta: »Salliiko roskaväki minun palata kotiin?»
Jäykin liikkein, jotka eivät pienimmässäkään määrässä olleet hänen tavallisen siloitellun käytöksensä mukaiset, antoi hän auttaa turkin hartioilleen ja työnsi, konsulin tarjoutuessa saattamaan, käsivartensa vävypoikansa kainaloon ja lausui välinpitämättömästi: »Merci».
Mahtavat vaunut, joiden etuistuimen kummallakin puolen oli suuri lyhty, pysähtyivät oven eteen, jossa ne konsulin tyytyväisyydeksi sytytettiin: sitten molemmat astuivat sisään. Jäykkänä, äänettömänä, selustaan nojaamatta istui Lebrecht Kröger silmät puoliummessa konsulin oikealla puolella, vaunupeite polvilla, vaunujen vieriessä kaupungin katuja, ja hänen lyhyiden, valkoisten viiksiensä alla riippuvat suupielet jatkuivat kahtena syvänä kohtisuorana viivana alas leukaan asti. Raukeasti ja kylmästi tuijotti hän vastassaan olevaan tyhjään istuimeen.
Kaduilla oli vilkkaampaa kuin sunnuntai-iltana. Vallitsi yleinen juhlahenki. Kansa kuljeskeli katuja pitkin hyvillään vallankumouksen onnellisesta ratkaisusta. Joku yritti laulaakin. Pojat huusivat eläköötä vaunujen vieriessä ohi ja heittelivät lakkejaan ilmaan.
»Minusta näyttää, isä, että te otatte asian liian raskaasti», sanoi konsuli. »Koko juttuhan oli vain narripeliä… ilveilyä…» Ja saadakseen vanhuksesta irti jonkunlaisen vastauksen tai mielenilmaisun alkoi hän puhua eloisasti vallankumouksista yleensä… »Jospa tuo omistamaton joukko ymmärtäisi, miten vähän se edistää omaa asiaansa… Oi hyvä Jumala, juttu on kaikkialla sama. Tänään olin hiukan keskustelussa kaupanvälittäjä Goschin, tuon merkillisen miehen kanssa, joka katselee kaikkea vain runoilijan, näytelmänkirjoittajan silmin… Nähkääs, appi, vallankumous on järjestetty kaunotieteellisten teepöytäin ympärillä Berliinissä… Kansa on sitten ottanut pohtiakseen asiaa ja pannut nahkansa peitottavaksi… Onko siitä lähtevä hyötyä?»
»Olisi hyvä, jos avaisitte sillä puolella olevan ikkunan», sanoi herra
Kröger.
Johann Buddenbrook loi häneen nopean katseen ja laski kiireesti alas lasiruudun.