»Ettekö voi hyvin, rakas isä?» kysyi hän huolissaan.
»En. En ensinkään», vastasi Lebrecht Kröger ankarasti.
»Tarvitsette ruokaa ja lepoa», sanoi konsuli järjestäen, jotakin tehdäkseen, nahkapeitteen paremmin appensa polvien ympärille.
Äkkiä, vaunujen rätistessä Burgstrassea pitkin, sattui peloittava tapaus. Vaunujen tultua noin viidenkymmenen askeleen päähän hämärässä häämöttävästä portista ja ajaessa meluavan, iloisen katupoikaparven ohi, lensi avoimesta ikkunasta sisään kivi. Se oli aivan vaaraton mukulakivi, tuskin kananmunan kokoinen, joka oli lennähtänyt vallankumouksen kunniaksi jonkun Krischan Snutin tai Heine Vossin tapaisen miehen kädestä, luultavasti aivan viattomassa mielessä ja varmaankin ollenkaan vaunuja tarkoittamatta. Äänettömästi lensi se ikkunasta sisään, ponnahti äänettömästi Lebrecht Krögerin paksun turkin peittämää rintaa vasten, vieri yhä yhtä äänettömästi vaununpeitettä alas ja pysähtyi lattialle.
»Kaiken näköisiä kujeita!» sanoi konsuli suutuksissaan. »Onko kaikki tänä iltana sijoiltaan?… Ei kai se satuttanut teitä, appi?»
Vanha Kröger oli äänetön, peloittavan äänetön. Vaunuissa oli niin pimeä, ettei voinut erottaa hänen ilmettään. Hän istui vielä entistäänkin suorempana, kookkaampana, jäykempänä paikallaan, selustaan nojaamatta. Viimein sanoi hän vaivaloisesti, hitaasti, kylmästi ja matalalla äänellä yhden ainoan sanan: »Roistot!»
Konsuli ei vastannut mitään peläten muuten kiihdyttävänsä appeaan yhä enemmän. Vaunut vierivät kolisten portista ja saapuivat kolmen minuutin kuluttua leveään kujaan, kultaisilla kärjillä varustetun ristikkoaidan kohdalle, josta alkoi Krögerien alue. Molemmin puolin leveää puutarhaporttia, josta lähti portaiden eteen johtava kastanjakuja, paloi kaksi kirkasta kultapousisin suojuksin koristeltua lyhtyä. Konsuli kauhistui nähdessään nyt appensa kasvot. Ne olivat keltaiset ja velttojen poimujen runtelemat. Kylmä, ankara, halveksiva ilme, joka oli ympäröinyt tähän asti hänen suutaan, oli muuttunut heikoksi, vääräksi, riippuvaksi, tylsämieliseksi ukon-irveeksi. Vaunut pysähtyivät parvekkeen eteen.
»Auttakaa minua», sanoi Lebrecht Kröger, vaikka konsuli, joka oli astunut ensiksi alas vaunuista, oli jo työntänyt syrjään nahkapeitteen ja tarjonnut hänen tuekseen olkapäänsä ja käsivartensa. Hän talutti appeaan hitaasti hiekkakäytävää pitkin muutaman askeleen päässä oleville valkoisille ulkoportaille, jotka johtivat ylös ruokasaliin. Portaiden edessä kyykähti ukko polvilleen. Pää vaipui niin raskaasti rinnalle, että riippuva alaleuka loksahti kalahtaen hampaita vasten. Silmät kääntyivät nurin ja sammuivat…
Lebrecht Kröger, a la mode-keikari, oli päässyt isiensä luo.