Vuosi ja kaksi kuukautta myöhemmin, usvaisen tammikuun päivänä vuonna 1850, istuivat herra ja Madame Grünlich pienen kolmivuotiaan tyttärensä kanssa vaaleanruskean seinälaudoituksen peittämässä ruokasalissa aamuteetä juoden tuoleilla, joista kukin oli maksanut 25 markkaa.
Molempien ikkunoiden lasit olivat melkein läpinäkymättömät huurusta; niiden takaa erotti vain hämärästi paljaita puita ja pensaita. Vihreäksi silatussa matalassa uunissa, joka oli huoneen nurkassa, »orvokkihuoneeseen» johtavan avonaisen oven vieressä, mistä näkyi lehtikasveja, ritisi punainen takkavalkea levittäen ympärilleen leppoisaa, hiukan hajuavaa lämpöä. Vastakkaisen seinän oven eteen työnnetyt vihreät verhot estivät näkemästä ruskeasilkkiseen salonkiin ja peittivät myös näkyvistä korkean lasioven, jonka raot oli täytetty pumpulilla ja jonka takaa häämötti pieni parveke tiheän sumun keskeltä. Kolmas ovi vei käytävään.
Pyöreää pöytää peittävän lumivalkoisen damastiliinan poikki oli asetettu vihreä kudottu kaitaliina ja siihen oli järjestetty kultareunainen, niin läpinäkyvän ohut porsliinikalusto, että se välkkyi paikoitellen kuin helmiäinen. Teekeittiö surisi. Ohuessa hopeaisessa matalassa leipäkorissa, joka oli suuren, suonikkaan, käpertyneen lehden muotoinen, oli pullia ja vehnäleivän viipaleita. Kristallikuoren alla oli tornimaisesti järjestetty voipallerolaite, ja toisen samanlaisen alla oli erilaisia juustolajeja, keltaista, vihreänsekaista ja valkoista. Ei puuttunut myöskään punaviinipullo; se oli pantu talon isännän eteen, sillä herra Grünlich söi kuuman aamueineen.
Juuri käherrettyine poskipartoineen ja kasvoineen, jotka tällä aamuhetkellä näyttivät erityisen rusottavilta, istui hän selin salonkiin valmiiksi puettuna, yllään musta takki ja vaaleat, isoruutuiset housut, syöden englantilaiseen tapaan puoliraakaa kyljystä. Hänen puolisostaan tämä tosin oli hienoa, mutta siitä huolimatta niin vastenmielistä, ettei hän ollut tähän asti voinut vaihtaa siihen leipä- ja muna-aamiaistaan.
Tony oli puettu aamupukuun; hän oli ihastunut aamupukuihin. Ei mikään ollut hänen mielestään niin hienoa kuin hieno aamupuku, ja koska hän ei omassa kodissaan ollut saanut käyttää sellaista, nautti hän nyt siitä sitä enemmän. Hänellä oli kolme tällaista pehmeää, suloista vaatekappaletta, joiden tekotapaan voi soveltaa enemmän makua, hienoutta ja mielikuvitusta kuin tanssiaispukuun. Tänään hänellä oli tummanpunainen aamupukunsa, jonka väri sointui tarkasti yhteen panelin yläpuolella olevien seinäpapereiden kanssa; tämän puvun suurikukallinen, villaa pehmeämpi kangas oli neulottu täyteen pienen pieniä samanvärisiä helmiä, jotka peittivät sen kuin tihkusade… Kaula-aukosta riippui punaisia samettinauhoja paksuna, suorana kimppuna helmaan saakka.
Hänen vaaleanruskea tukkansa, jota koristi tummanpunainen samettiruusuke, oli käherretty otsalta. Vaikka hänen ulkonäkönsä oli saavuttanut parhaimman kukoistuksensa, seikka, jonka hän varsin hyvin tiesi, oli hänen hiukan ulkonevan ylähuulensa lapsellinen, viaton, uljas ilme sama kuin ennen. Hänen harmaansinisten silmiensä luomet oli kylmä pesuvesi tehnyt punaisiksi. Hänen valkoiset, vähän liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kätensä, joiden ranteita ympäröi hihan pehmeä samettilieve, käsittelivät veistä, lusikkaa ja kuppia tavalla, joka ilmaisi hänen tänään jostakin syystä olevan kiireissään ja hätäilevän.
Hänen vieressään tornimaisessa lapsentuolissa paksuun, vaaleansiniseen, muodottoman hullunkuriseen kudottuun mekkoon puettuna, istui pikku Erika, pullea lapsi, jolla oli lyhyet keltaiset kiharat. Hän piteli molemmin käsin isoa kuppia, johon hänen kasvonsa katosivat kokonaan, ja hörppi maitoaan huoaisten silloin tällöin tyytyväisyydestä.
Nyt soitti rouva Grünlich kelloa, jolloin Thinka, sisätyttö, astui esiin käytävästä nostaakseen lapsen tornista ja kantaakseen sen leikkikamariin.
»Voit viedä hänet puoleksi tunniksi ulos, Thinka», sanoi Tony. »Mutta älkää olko kauemmin, ja paksu päällystakki ylle, kuuletko?… On niin sumuista.» — hän jäi kahden miehensä kanssa.
»Sinä olet naurettava», sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, jatkaen nähtävästi keskeytynyttä väittelyä… »Onko sinulla mitään todisteita? Sano toki joitakin todisteita!… Minä en voi aina vain ajatella lasta…»