»Entä sinä? Sinä saatat minut vararikkoon.»
»Minä?… Minä saatan sinut vararikkoon…»
»Niin. Sinä saatat minut vararikkoon toimettomuudellasi ja ylellisyyden halullasi…»
»Oh! älä muistuta minua saamastani hyvästä kasvatuksesta! Minun ei ole ollut tarvis liikuttaa yhtään sormea vanhempieni luona. Vasta nyt on minun pitänyt vaivalla perehtyä taloudenhoitoon, mutta minulla on oikeus vaatia, ettet sinä kiellä minulta alkeellisimpia apukeinoja. Isä on rikas mies; hän ei luullut minun koskaan tarvitsevan olla liian vähillä palvelijoilla…»
»Siirrä siis kolmannen palvelijan palkkaaminen siihen asti kunnes tuo rikkaus tulee meidän hyödyksemme.»
»Toivotko isän kuolemaa!?… Minä sanon, että me olemme varakkaita ja että minä en ole tullut sinun taloosi tyhjin käsin…»
Vaikka herra Grünlich paraikaa pureskeli juustoa, hymyili hän tietävästi, alakuloisesti ja äännähtämättä. Se sai Tonyn ymmälle.
»Grünlich», sanoi hän rauhallisemmin… »Hymyilet, puhut olosuhteistamme… Onko minulla väärä käsitys asioiden tilasta? Oletko tehnyt huonoja kauppoja? Oletko…»
Samassa kuului kolkutus, lyhyt rummunpärrytys eteisen oveen, sitten astui huoneeseen herra Kesselmeyer.