Herra Kesselmeyer tuli talon ystävänä sisään edeltäpäin ilmoituttamatta, hattu ja päällystakki riisuttuna, ja jäi seisomaan ovensuuhun. Hänen ulkomuotonsa oli juuri sellainen, joksi Tony oli sen kuvannut äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä. Hän oli lyhyt, ei lihava eikä laiha. Hänellä oli yllään musta, jo hiukan kiiltäväksi kulunut takki, samanlaiset, liian lyhyet ja ahtaat housut ja valkoiset liivit, joiden taskusta riippuvat ohuet kellonperät olivat sotkeutuneet kaksien tai kolmien silmälasinyörien kanssa. Hänen punaisista kasvoistaan erottui jyrkästi tasaiseksi leikattu poskiparta, joka peitti posket, mutta jätti paljaaksi leuan ja huulet. Hänen suunsa oli pieni, liikkuva, hullunkurinen, ja alaleuassa oli ainoastaan kaksi hammasta. Jäädessään seisomaan kädet pystysuoraan leikattujen housuntaskujensa pohjalla, hajamielisenä ja mietteissään, herra Kesselmeyer puri nuo kaksi keltaista, keilanmuotoista kulmahammasta ylähuuleensa. Mustat ja valkoiset hiushöyhenet häilyivät hiljaa, vaikka ei ollut havaittavissa vähäisintäkään vetoa.
Vihdoin veti hän kädet taskuistaan, kumarsi, päästi alaleuan irti ja irroitti vaivaloisesti yhdet silmälasinyörit yleisen rinnallaan vallitsevan sotkeutuman keskeltä. Sitten hän pani nykäisten lasit nenälleen, vetäen samalla kasvonsa mitä ihmeellisimpään irveen, tarkasti avioparia ja lausui: »Ahah».
Koska hän käytti tuota huudahdusta erittäin usein, täytyy meidän heti huomauttaa, että hän saattoi lausua sen hyvin eri lailla ja erilaisin korostuksin. Hän saattoi sanoa sen pää takakenossa, nenä rypyssä, suu avoinna ja käsiään huitoen venytellä metallikajahteisella nenä-äänellä… ja toisinaan taas, milloin minkinlaisin vivahtein, sylkeä sen suustaan ikäänkuin ohimennen, aivan lyhyesti ja hiljaa — mikä kuului vielä hullummalta, sillä hän lausui a:n hyvin nenäänsä ja suljetusti. Tänään hän päästi kuuluville pikaisen, iloisen ja pienen kouristuksentapaisen päännyökkäyksen seuraaman »ahah»-äännähdyksen, joka tuntui ilmaisevan tavattoman hilpeää mielentilaa… johon ei kuitenkaan voinut luottaa, sillä pankkiiri Kesselmeyerillä oli se omituisuus, että hän käyttäytyi sitä iloisemmin mitä vaarallisemmalla tuulella hän oli. Kun hän juoksenteli ympäri huonetta hokien yhtämittaa »ahah, ahah,» nosti silmälasit nenälle ja antoi niiden jälleen pudota, huitoi käsillään, loruili eikä tiennyt miten olla, silloin saattoi olla varma siitä, että ilkeys jäyti hänen sisuksiaan… Herra Grünlich katsoi häneen silmiä räpytellen, peittelemättömän epäluuloisesti.
»Näin varhain jo?» hän kysyi.
»Ni-hiin,» vastasi herra Kesselmeyer ravistaen ilmassa toista pienenpientä, punaista, ryppyistä kättään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Odota vain kärsivällisesti, minä tiedän jotakin yllättävää!… »Minä tahtoisin puhua kanssanne! Puhua viipymättä kanssanne, rakas ystävä!» Hän puhui mitä naurettavimmin. Hän pyöritti joka sanaa pienessä, harvahampaisessa, liikkuvassa suussaan ja syöksi sen ulos järjettömällä voimantuhlauksella. R-äänne liikkui siellä niin liukkaasti kuin olisi kitalaki ollut rasvattu. Herra Grünlichin silmät räpyttivät yhä epäluuloisemmin.
»Tulkaapas tänne, herra Kesselmeyer», sanoi Tony. »Istukaa tähän. Hauska, että tulitte… Kuulkaa nyt tarkasti. Teidän pitää olla tuomarina. Minä olen juuri taistellut Grünlichin kanssa… Sanokaapas: Pitääkö kolmivuotiaalle lapselle olla lapsenhoitaja vai ei! Mikä on teidän käsityksenne?…»
Mutta herra Kesselmeyer ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota. Hän oli istuutunut ja kynsi suu ammollaan ja nenä monissa rypyissä etusormellaan tasalatvaista poskipartaansa, mistä syntyi hermostuttava ääni, sekä tarkasti silmälasien yli sanomattoman iloisin silmin hienoa aamiaispöytää, hopeaista leipäkoria ja punaviinipullon nimileimaa…
»Grünlich väittää näet», jatkoi Tony, »että minä saatan hänet vararikkoon!»
Nyt katsoi herra Kesselmeyer häneen… sitten hän katsoi herra Grünlichiin… ja purskahti hillittömään nauruun! »Että te saatatte hänet vararikkoon…?» hän huusi. »Te… saat… Te… Että te siis saatatte hänet vararikkoon?… Jumalan tähden! Jumalan tähden! Oi minun päiviäni!… Se on hyvin lystikästä!… Se on kauhean, kauhean, kauhean lystikästä!» Tämän jälkeen hänen suustaan tuli tulvimalla erilaisia ahah-huudahduksia.
Herra Grünlich liikahteli hermostuneesti tuolillaan. Hän pisti vuoroon kätensä kauluksen alle, vuoroon solutteli nopeasti kullankeltaisia partatupsujaan sormiensa lomitse…