»Kesselmeyer!» hän sanoi. »Tulkaa järkiinne! Oletteko aivan mieletön?
Lopettakaa jo tuo nauraminen! Tahdotteko viiniä? Haluatteko sikarin?
Mitä te oikein nauratte?»
»Mitäkö minä nauran?… Kiitos, otan mielelläni lasillisen viiniä, otan mielelläni sikarin… Mitäkö minä nauran? Te sanotte siis, että rouva puolisonne saattaa teidät vararikkoon?»
»Hänellä on liian ylelliset taipumukset», sanoi herra Grünlich suutuksissaan.
Tony ei kieltänyt sitä lainkaan. Nojautuen aivan rauhallisesti selustaa vasten, kädet aamupuvun samettinauhojen päällä, sanoi hän, työntäen uljaasti esiin soman ylähuulensa: »Niin on… Semmoinen minä olen. Se on selvä. Olen perinyt sen äidiltäni. Kaikilla Krögereillä on aina ollut taipumus ylellisyyteen.»
Hän olisi voinut selittää yhtä rauhallisesti olevansa kevytmielinen, äkkipikainen, kostonhaluinen. Hänen kehittynyt sukutunteensa saattoi hänet suhtautumaan vieroksuen vapaan tahdon ja itsemääräämisoikeuden käsitteisiin ja aikaansai sen, että hän tunnusti melkein fatalistisen tyynesti ja kaunistelematta ominaisuutensa ja virheensä. Hän oli tietämättään sitä mieltä, että jokainen ominaisuus, olipa se mitä laatua hyvänsä, oli perintöä, sukupiirre ja siis sinänsä kunnioitusta ansaitseva.
Herra Grünlich oli aterioinut loppuun, ja sikarien tuoksu sekaantui lämpimään uuninhajuun.
»Maistuuko, Kesselmeyer?» kysyi talon isäntä. »Ottakaa toinen. Kaadan teille lasillisen punaviiniä… Haluatte siis puhua kanssani? Onko kovin kiire?… Onko se kovin tärkeätä?… Eikö teidän mielestänne täällä ole liian kuuma… Ajakaamme yhdessä kaupunkiin myöhemmin… Tupakkahuoneessa olisi viileämpi…» Mutta kaikesta tuosta vaivannäöstä huolimatta ravisti herra Kesselmeyer vain kättään ilmassa kuin olisi tahtonut sanoa: Se ei auta mitään, hyvä ystävä!
Lopulta noustiin pöydästä, ja Tonyn jäädessä ruokasaliin pitämään silmällä sisätyttöä tämän raivatessa pöytää vei herra Grünlich liikeystävänsä orvokkihuoneen läpi. Käännellen miettivästi sormissaan vasempaa poskipartatupsuaan kulki hän pää kumarassa edellä; herra Kesselmeyer seurasi häntä käsiään huitoen tupakkahuoneeseen.
Kului kymmenen minuuttia. Tony oli mennyt hetkiseksi salonkiin sipaistakseen omakätisesti kirjavalla höyhenviuhkalla tomut kiiltävän pähkinäpuisen kirjoituspöydän laudalta ja pöydän kaarevista jaloista ja kulki nyt hitaasti ruokasalin läpi arkihuoneen puolelle. Hän astui levollisin ja sanomattoman arvokkain askelin. Demoiselle Buddenbrook ei ollut menettänyt madame Grünlichinä vähääkään itsetunnostaan. Hän kulki harvinaisen suorana, painoi leukansa hiukan rintaa vasten ja katsoi asioita ylhäältä käsin. Kiiltopintainen avainkori toisessa kädessä, toinen käsi keveästi tummanpunaisen aamupuvun taskuun työnnettynä; katsoi hän totisena leveiden laskoksien heilahtelua, samalla kun suun viaton ja tiedoton ilme kuitenkin ilmaisi koko tuon arvokkuuden olevan lapsellista, vaaratonta ja näennäistä.
Orvokkihuoneessa hän otti käteensä pienen messinkisen ruiskukannun ja rupesi kastelemaan lehtikasvien mustaa multaa. Hän rakasti suuresti palmujaan, jotka korottivat asunnon hienoa leimaa. Hän koetteli hellävaroen eräästä paksusta pyöreästä varresta työntyvää vesaa, tutki hartaasti noita majesteettisia viuhkoja ja näpsäytti sieltä täältä saksilla pois kellastuneen lehdenterän… Äkkiä hän heristi korviaan. Tupakkahuoneesta kuuluva keskustelu, joka jo muutaman minuutin oli ollut kiihkeätä, muuttui nyt niin äänekkääksi, että kuuli joka sanan, vaikka ovet olivat vahvaa tekoa ja oviverhot paksut.