»Älkää huutako niin! Hillitkää itsenne Jumalan tähden!» kuului Grünlichin ääni, joka ei kestänyt noin kovaa ponnistusta, vaan muuttui piipittäväksi… »Ottakaa vielä yksi sikari!» lisäsi hän epätoivoisella lempeydellä.
»Mitä suurimmalla mielihyvällä, kiitoksia paljon», vastasi pankkiiri, jonka jälkeen syntyi vaitiolo herra Kesselmeyerin sytyttäessä sikaria. Sen jälkeen hän sanoi: »Sanalla sanoen: Suostutteko siis vai ettekö, toinen tai toinen!»
»Kesselmeyer, suostukaa lykkäykseen!»
»Ahah? E-hen, en, rakas ystävä, en millään muotoa, se ei tule kysymykseenkään…»
»Miksi ei? Mikä teillä on hätänä? Olkaa toki ymmärtäväinen, Jumalan tähden! Kun olette odottanut näin kauan…»
»En päivääkään enää, rakas ystävä! Tai sanokaamme kahdeksan päivää, mutta ei tuntiakaan lisää! Luottaako siis kukaan enää…»
»Ei mitään nimiä… hyvä! Luottaako siis kukaan enää teidän arvoisan herra app…»
»Ei mitään nimityksiä…! Kaikkivaltias Jumala, älkää olko typerä!»
»Hyvä, ei siis mitään nimittelyä! Luottaako siis enää kukaan kysymyksessä olevaan kauppahuoneeseen, josta teidän luottonne riippuu, rakas ystävä? Paljonko se kadotti Bremenissä tapahtuneen vararikon johdosta? Viisikymmentätuhatta? Seitsemänkymmentätuhatta? Satatuhatta? Vai vieläkö enemmän? Se on ollut aika suonenisku, ankara suonenisku, sen tietää varpunenkin katolla… Semmoinen tuntuu ilmassa. Eilen oli… hyvä, ei mitään nimiä! Yhtenä päivänä on kysymyksessä olevan kauppahuoneen tila hyvä, ja se suojelee teitä tietämättään ahdingolta… Toisen kerran on sen tila huono, ja samassa ovat herra Grünlichin asiat surkeat… sehän toki on selvää? Ettekö sitten käsitä? Olettehan te ensimmäinen, jonka pitäisi tuntea nuo heilahtelut… Miten teitä kohdellaan? Millä lailla teihin suhtaudutaan? Bock ja Goudsticker ovat äärettömän kohteliaita ja luottavaisia, niinhän? Ja kuinka on luottopankin laita?»
»Se suostuu lykkäykseen.»