»Ohoo… jahaa! Sitten teemme pienen vararikon, erittäin lystikkään vararikon, rakas ystävä! Se ei koske minuun yhtään, ei pikkuistakaan! Minä olen omasta puolestani jo melkein saanut vaivoistani palkkion teidän koroissanne, joita te olette haalinut kokoon milloin sieltä, milloin täältä… ja konkurssipesässä olen minä ensi sijalla, kallis ystäväni… Enkä minä ole hellittävä saataviani, olkaa varma siitä. Minä tunnen teidän asianne, arvoisa veli! Minulla on jo nyt pesäluettelo taskussani… jahaa! minä kyllä pidän huolen siitä, ettei yksikään hopeainen leipäkori eikä aamupuku joudu kätköön…»
»Kesselmeyer, te olette istunut minun pöydässäni…»
»Jättäkää jo rauhaan pöytänne!… Kahdeksan päivän kuluttua tulen kuulemaan vastausta. Minä kävelen kaupunkiin; liikunto tulee tekemään minulle erinomaisen hyvää. Hyvästi, rakas ystävä! Voikaa hyvin…»
Herra Kesselmeyer näytti aikovan lähteä. Hän lähti todellakin. Hänen omituiset, laahaavat askeleensa kuuluivat eteiskäytävästä, ja saattoi kuvitella, miten hän meni ulos käsillään soutaen…
Herra Grünlichin astuessa orvokkihuoneeseen seisoi Tony siellä messinkiruiskukannu kädessä katsoen häntä silmiin.
»Mitä sinä seisot… miksi tuijotat…» kysyi Grünlich näyttäen hampaitaan, tehden käsillään epämääräisiä liikkeitä ja huojutellen vartaloaan edestakaisin. Hänen rusottavat kasvonsa eivät jaksaneet kalveta kokonaan. Ne olivat vain täplikkäät kuin tulirokkopotilaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Konsuli Johann Buddenbrook saapui kello kaksi iltapäivällä huvilaan; hän astui Grünlichien salonkiin ja syleili tuskaisan hellästi tytärtänsä. Hän oli kalpea ja näytti vanhentuneen. Hänen pienet silmänsä olivat syvällä kuopissaan, hänen nenänsä kohosi entistä korkeampana ja terävämpänä vajonneiden poskien välistä, hänen huulensa näyttivät yhä kavenneen ja hänen partansa, joka ei viime aikoina enää ollut riippunut kahtena kähäröitynä tupsuna ohimoiden kohdalta puolitiehen poskea, vaan kasvoi alas leuan alle asti, puoleksi peittyen jäykän kohokauluksen sisään, oli yhtä harmaantunut kuin tukka.
Konsuli oli saanut kestää vaikeita ja kuluttavia päiviä. Thomas oli sairastunut ja sylki verta; herra van der Kellen oli kirjoittanut onnettomuudesta konsulille. Tämä oli jättänyt asiat prokuristinsa huolellisiin käsiin ja oli kiiruhtanut suorinta tietä Amsterdamiin. Oli käynyt selville, ettei Thomaksen sairaus ollut hengenvaarallista, mutta että hänen välttämättä täytyi päästä hoitamaan terveyttään etelään, Etelä-Ranskaan. Ja koska sattui niin onnellisesti, että hänen esimiehensä poika myös tarvitsi virkistystä, olivat molemmat lähteneet heti Thomaksen toivuttua yhdessä Pau'hon.
Tuskin oli konsuli palannut kotiin, kun häntä oli kohdannut isku, joka oli horjuttanut hänen taloaan hetken aikaa perustuksia myöten: Bremenissä tapahtunut vararikko, jonka kautta hän »yhdellä nykäyksellä» oli menettänyt kahdeksankymmentätuhatta markkaa… Millä tavoin? Siten, että »Westfal-veljeksien» maksettavaksi asetetut diskontatut vekselit olivat, ostajien lakkautettua maksunsa, tulleet liikkeen maksettaviksi. Ei niin, että vastiketta olisi puuttunut: liike osoitti mitä se kykeni tekemään, vieläpä heti, viipymättä. Mutta ei ollut estettävissä, että konsulin oli äkkiä täytynyt kokea sitä kylmyyttä, pidättyväisyyttä ja epäluuloisuutta, jonka tuollainen onnettomuus, tuollainen liikepääoman heikennys tavallisesti saa aikaan pankeissa, »ystävissä», ulkolaisissa liikkeissä…